torstai 20. huhtikuuta 2017

Dies irae

Dies irae, Vredens dag, Vihan päivä. Kolmas osa Mozartin Requiemissä (jonka on, by the way, kirjoittaneet suurimmaksi osaksi säveltäjämestarin oppilaat sen jälkeen, kun Wolfgang itse oli siirtynyt tuonpuoleisiin orkesterimonttuihin). Pääsiäinen meni jo ja samalla tuon musiikin varsinainen sesonkiaika, mutta koska sieluni sisin ei tunne kelloa eikä almanakkaa, niin yhtä lailla tuo musiikki hivelee sitä tänään kuin viikko sitten.

Kuunnelkaa tuo Dies irae. Paras olisi jos pääsisitte joskus kuuntelemaan sitä jonkun orkesterin harjoituksiin. Kokonaisesityksessä nimittäin kuoro pauhaa siitä, kuinka vihan päivä, tämä päivä tuhoaa maailman tuhkaksi, niin kuin Daavid ja Sibylla ennustivat ja kuinka iso tulee pelko olemaankaan kun tuomari tulee tiukkana tuomitsemaan maailmankaikkeuden. Tuolloin jää kuulematta se, mistä orkesteri pauhaa. Kuudestoistaosanuotit ja synkoopit sinkoilevat ainakin viulistien soittimista koko osan läpi sellaista vauhtia, että niihin on helppo purkaa kaikki muukin sisälle patoutunut viha.

Niin kävi minulle. Kun kuulin tuon Dies iraen käännöksen, niin seuraava soittokerta oli jotain järisyttävää. Kyyneleet tulivat silmiini, kun jousta takoessani vihasin syöpääni. En tiedä, mistä se viha kumpusi. Jostain, mitä en tiennyt olevan olemassakaan. Olen suurimmaksi osaksi tuntenut kiitollisuutta siitä, että tänään istun tässä enkä makaa arkun pohjalla Ristinummen hautausmaan mullissa. Mutta ilman muuta matkan varrelle on mahtunut myös vähemmän kiitollisia ajatuksia.

Tällä hetkellä olen vihainen tälle väsymykselle. Tähän sopeutumishäiriöön, mikä lie onkaan, joka aina välillä pelottelee muuttuvansa masennukseksi, olen täysin kyllästynyt. Stressinsietokykyni on nollissa, mistä seuraa että pienten lasten yhtäaikaisten vaatimusten ja kärhämien muodostamia tilanteita, joita siis syntyy jatkuvasti, on hyvin vaikea sietää ja niitä rakentavasti selvittää. Mitä muuta siitä sitten syntyy kuin entistä enemmän huono äiti -fiilistä ja siitä sitten taas lisää psyykkistä pahoinvointia. Lisäksi kaikki tekemättömät tai hoitamattomat hiukankin epäselvät asiat aiheuttavat hyvin helposti ahdistusta, minkä takia on parempi, että juuri nyt vältän kaikkea ylimääräistä vastuunkantoa. Sosiaaliset tilanteet saattavat yhtäkkiä muodostua aivan ylitsepääsemättömiksi, vaikka kuinka yrittäisin selittää itselleni, että kaikki on hyvin ja kaikki tahtovat minulle pelkkää hyvää. Onneksi väliin mahtuu hyviäkin hetkiä, välillä pitkiä, välillä lyhyitä.

Olisi melkein helpompi, jos tämä sisäinen vuoristorata näkyisi ulospäin - jos en näyttäisikään niin hyvältä... En ihmettele yhtään, että toisen ihmisen on vaikea ymmärtää, mikä tässä tilanteessa oikein mättää, mikä saa minut voimaan huonosti, vaikka kaikki on periaatteessa oikein hyvin. En ihmettele sitä siksi, koska minun itseni on myös sitä niin vaikea ymmärtää ja ennen kaikkea hyväksyä. Olisi niin paljon mukavampi olla vain iloinen ja jaksava.

6 kommenttia:

  1. Ihan mahtavaa tunteiden kuvailua. Ihan mahtavaa on myös se, että voit purkaa tunteitasi musiikkiin. Lämmin hali ja jaksamistoivotukset täältä! ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ystävälle sinne kauas!❤️

      Poista
  2. Niin tuttuja tunteita. Luuydinsyövän kanssa yhteistä taivalta on takana pari vuotta. Kaikki on lähes hyvin, mutta mieli on outo. Herkästi loukkaudun, väsähdän, harmistun, itken. Se varmaan kuuluu tähän suureen sopeutumiseen. Anna armoa itsellesi. Ota vastaan apua. Jätä Martan tehtävät. Iloitse hyvistä hetkistä.
    Kaunista kevättä sinulle ja perheellesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vertaistuellisesta kommentistasi! Tuttuja tunteita luettelit. Armollisuutta täytyy opetella ja sitä, että uskallan/muistan sanoa aina EI, kun tuntuu siltä, että kysytty tehtävä tuntuu liian kuormittavalta. On vain vaikea muistaa, että tämän päivän voimat eivät ole samat kuin vuosia sitten. Apua olen onneksi oppinut pyytämään.
      Aurinkoista kevättä myös sinulle!

      Poista
  3. Vielä kannustaisin sinuakin hakemaan ammattiapua myös mielen ongelmiin. Minä luulin vuoden pärjäävän hyvin. Sitten tuli sumu, alakulo, synkkyys. Perhe meinasi väsähtää minun mukanani. Nyt olen käynyt 8 kuukautta psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa viikoittain keskustelemassa. Aluksi tuntui, etten siitä saa mitään irti, mutta vähitellen on olo helpottanut. Soita hoitavaan yksikköösi. Sieltä saat lähetteen. Fyysisen sairauden aiheuttama psyykkinen oireilu on yleistä. Se iskee, kun kaikki on jo hieman paremmin, raskaimmat hoidot kestetty, ja kaikki olettavat, että voit jo hienosti. Siihen kannattaa hakea apua. Voimia sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi ja niin oikeista sanoistasi!
      Olen koko ajan psyykkisen avun piirissä. Aivan sairastamiseni alusta asti olen käynyt psykiatrisen sairaanhoitajan/psykoterapeutin kanssa juttelemassa silloin tällöin ja olen kokenut, että siitä on ollut suuri apu. Pyysin myös lähetteen psykiatrille tarkoituksena saada psykiatrilta lähete Kelan tukemaan psykoterapiaan. Uskon, että sille on tarvetta kaiken tämän jälkeen.
      Olemme ennaltaehkäisseet perheen totaalia väsymistä myös sillä, että myös mieheni on ottanut vastaan syöpäyhdistyksen tarjoamaa keskusteluapua.

      Toisaalta on lohduttavaa, toisaalta lannistavaa kuulla toisten sairastaneiden kertomuksia siitä, että vielä vuosien päästäkin mieli on jotenkin epätasapainossa.

      Poista

Ilahdun todella, jos jätät pienenkin viestin. :)