Tankkauskutsu

Olin tänään kävelevä puhelinteline. Kävin nimittäin eilen labrassa ja tänään onkologin oli määrä soittaa tuloksista. On tosi rasittavaa, jos lääkärin soittoajalle ei ole annettu mitään ajankohtaa. Toki ymmärrän, että lääkäri voi maksimoida työtehokkuutensa sillä, että soittaa kaikissa mahdollisissa väleissä, mutta ei se kovin potilasystävällistä ole. Minä kannoin uskollisesti puhelinta mukana koko aamupäivän. Se oli seuranani vessassa ja käydessäni pikaisesti varastossa. Imuroidessani se oli takataskussa, jotta varmasti tuntisin värinän, jos soittoääntä en kuulisi. Mutta turhaa oli tuo kaikki. Puhelin pysyi hiljaa. Hiljaa pysyin minäkin, sillä enhän voinut soittaa kenellekään, koska lääkäri olisi soittanut tietysti juuri silloin enkä todennäköisesti siinä paniikissa olisi osannut vaihtaa puhelusta toiseen.

Sitten siinä kävi niin kuin olin jo viikkoja arvannut käyväksi: Kun istuin suu ammollani hammaslääkärin tuolissa puolenpäivän jälkeen lähes tunnin ajan, niin lääkäri oli soittanut tietysti silloin. Kolme puhelua oli tullut sairaalasta. Ei puhettakaan, että olisi voinut takaisin soittaa, koska puhelut olivat tulleet sairaalan vaihteen kautta. Soitin tietenkin heti onkologian poliklinikalle, mutta sieltä sjuksköterska arveli, että lääkäri kyllä tavoittelee uudelleen.

Lidlissä kananmunia valitessani puhelin sitten soi. Soittaja ei kuitenkaan ollut lääkäri vaan sairaanhoitaja onkologian poliklinikalta. Hän ei ollut sama, joka oli vastannut puhelimeen hetkeä aiemmin. Tämä hoitaja soitti, jotta voisimme varata näitä tulevia käyntejä. Lääkäri on varmasti soittanut sinulle tänään aiemmin ja tiedät asiasta? No ehkä oli soittanut, mutta en ollut vastannut. Kävi ilmi, että yksi aiemmin tulleesta kolmesta puhelusta oli tullut tältä sairaanhoitajalta, mutta lääkärikin oli ilmeisesti siis tavoitellut. Koska en ollut kalenterini ääressä siellä kaupassa, niin sovimme, että hoitaja soittaisi uudestaan puolen tunnin kuluttua.

Kyllä oli pitkä puolituntinen. Ihan oikeastikin se venyi puolitoistatuntiseksi odotteluksi, mutta vielä pidemmältä se tuntui. Onneksi kotona paljaat lattiat odottivat luutuajaa, niin oli jotain konkreettista tekemistä siinä miettiessä tulevaa. On ihmeellistä, miten mielikuvitus ensin peittoaa järjen äänen. Mielikuvitus arveli, että sytostaattihoitoja on tulossa ja aloin jo melkein voida pahoin. Järki sitten huomautti, että milläs perusteella sitä nyt sytostaatteja näin yhtäkkiä. Ei kai niistä veriarvoista niin pitkälle menneitä johtopäätöksiä voisi vetää? Mielikuvitus yritti vielä vängätä, että jotain vaarallista ja inhottavaa siellä kuitenkin on tiedossa, jotain joka yhtäkkiä alkaa taas rytmittää arkea tiheästi. Järki alkoi suivaantua sekä mielikuvitukseen että lupauksensa rikkoneeseen hoitajaan ja päätti ajatella vallan muita asioita.

Kun olin ajanut noin 50m kotipihasta päiväkodille päin, soi puhelin taskussa. Vanha kunnon Murphy! Hoitaja soitti. Esitti onneksi asiansa heti: pitäisi tulla rautatankkaukseen. Puhelin korvalla tein U-käännöksen, ajoin pihaan ja juoksin kalenterille. Sain viikon ja kahden päähän ajat. Tankkaus tapahtuu samassa paikassa kuin sytostaattitiputukset. Miltäköhän se tuntuu?! Minua on aiemmin tankattu sisätautipoliklinikalla ja synnärillä. Se ei ole tuntunut miltään. Mutta nyt on siis paluu sinne, missä tiputukset ovat tuntuneet. Tiedän kyllä, että nämä eivät ole samoja tiputuksia kuin pahoinvointia aiheuttaneet sytostaatit, mutta en ole ollenkaan varma, että aivonikin ymmärtävät sen. Nähtäväksi jää.

Mutta se varsinainen puhelu, se joka olisi pitänyt tulla ennen kuin hoitaja soittaa ja kertoo, että pitäisi varata näitä tulevia käyntejä, se jäi tulematta. Toivottavasti tulee huomenna. Todellakin haluan tietää, kuinka matalalla hemoglobiinini on ja onko jotain muutakin pielessä. Hoitaja ei suostunut kertomaan mitään, koska se on lääkärin tehtävä. Huomennakin saan siis olla kävelevä puhelinteline.