tiistai 25. heinäkuuta 2017

Luovuttanut vai voittaja

Viime viikko oli erikoinen viikko. Maanantaina sain tietää, että syöpä on taakse jäänyttä elämää. Se tuntui helpotuksena hetken. Mutta pikku hiljaa jostain aivolohkojen takaa hiipi takaisin väsymys, viheliäinen uupumus, kärttyisyys ja lyhytpinnaisuus. Mihin ne olisivatkaan hävinneet? Niin positiivinen kuin maanantain tulos olikin, ei se silti tuonut hetkessä takaisin niitä henkisiä resursseja, jotka tässä sairastamisen aikana on kulutettu loppuun. Ei ihmismieli ole robotti, ei vaikka kuinka haluaisi.

Olen väsynyt tähän väsymykseen jo kauan aikaa sitten. Jotenkin olen odottanut, että tapahtuisi ihme ja yhtäkkiä heräisin erilaiseen päivään. Luulen, että niin olisi voinut tapahtuakin, jos olisin jaksanut panostaa enemmän hyvinvointiini: samoillut metsissä, syönyt terveysruokia ja nukkunut hyvin. Elän kuitenkin tätä minunnäköistä elämää neljän pienen lapsen äitinä ja vähäiset voimavarani ovat kuluneet tavallisesta arjesta selviytymiseen eikä rippeitä ole paljon jäänyt yli. Turha siinä on syytellä itseään tai ketään tai mitään muuta.

Torstaina kuppi sitten uhkasi kääntyä kokonaan nurin. Kaikki tekijäänsä odottavat kotityöt ja huomiota ja huolenpitoa vaativat lapset meinasivat jyrätä minut alleen. Elämä tuntui pääni sisällä täysin hallitsemattomalta kaaokselta, josta halusin ulos. Mitään itsetuhoisia ajatuksia minulla ei kaikeksi onneksi ole ollut, mutta tuntui, että olen vankina omassa ahdistuksessani. Tajusin, että on saatava apua. Mies oli onneksi tilanteen tasalla ja toimi aktiivisesti, ja niin meillä perjantaina oli aamupäivällä lastenhoitoapua kaupungin kotipalvelusta ja tuttavanaisia siivoamassa iltapäivällä. Kiitos teille ihanille! Mies lisäksi päätti parin työpäivän jälkeen jatkaa lomaansa minun, itsensä ja koko perheen parhaaksi.

Ymmärsin, että nuo konkreettiset tukitoimet olivat vain tekohengitystä. Jotain oli tehtävä myös sille, että ahdistus vähenisi. Niinpä sitten perjantaiaamupäivällä rohkaisin itseni soittamaan sairaalapsykiatriseen yksikköön, sinne jossa käyn säännöllisesti juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ja jossa olen tavannut psykiatrin kaksi kertaa. No, heinäkuu kun on, niin tuo yksikkö oli kiinni. Puhelu kuitenkin ohjautui psykiatrisen sairaalan akuuttiyksikköön tai vastaavaan. Esitin asiani ja pian oli langan päässä ammattitaitoinen sairaanhoitaja. Tilanteeni oli heidän - ja tietenkin minun - kannalta simppeli: Olin jo kirjoilla heidän järjestelmässänsä eli en tarvinnut erikseen lähetettä ja minulla oli selkeä viesti: olin sopinut hoitavan psykiatrini kanssa, että jos koen, että tilanteeni huononee ja olen jonkun lääkkeen tarpeessa, otan yhteyttä. Ja sillä tiellä olin siis nyt. Palvelu oli uskomatonta: Sairaanhoitaja soitti pian takaisin ja sain ajan psykiatrille samalle päivälle klo 13.

Ennen kuin sain tehtyä päätöksen mennä lääkäriin, itkin katkerasti. Tuntui siltä, että olin menettänyt pelin. Tai oikeastaan siltä, että olin luovuttanut. En ollut taistellut tarpeeksi ja olin tullut selätetyksi. Nöyryytetyksi. Olin huono ja surkimus. Epäkelpo yksilö. Syöthän sinä Buranaakin, kun johonkin koskee, sanoi psykiatri. No niin syön. Tuo lause auttoi ehkä kaikkein eniten. En minä hoitanut syöpäänikään pakurikääpä-inkivääri-ukonhattu-ihmeaineilla, vaikka olisihan nekin saattaneet auttaa. Sen sijaan sain ja söin vahvoja sytostaatteja. Miksi ei silloin saisi ottaa lääkettä, kun mieli on sairas ja tuntuu ettei se parane niillä luomukeinoilla, joihin elämäntilanne ja voimavarat riittävät? Tai oikeammin, miksi minä en saisi hoitaa tätä jo jonkin asteiseksi masennukseksi muuttunutta sopeutumishäiriötäni lääkkeellä, kun tiedän niin monen muunkin tekevän niin ja pidän heidän ratkaisuaan hyvänä? Miksi luulen toisten ajattelevan minun olevan epäonnistunut, kun joudun syömään mielialalääkkeitä, kun enhän minäkään ajattele niin muista mieltään terveeksi lääkitsevistä?

Tein valtavan työn päässäni ennen psykiatrille menoa. Sieltä palatessani resepti kourassa olin päätöksen tehnyt ja mieli oli seesteinen. Jostain nousi myös terve itsetunto ja itsearvostus taistelemaan sitä toista ääntä vastaan, joka yritti painaa minua maahan. Ymmärsin yhtäkkiä, että olin tehnyt täydellisen oikean ratkaisun. Olin tehnyt ratkaisun, joka parantaisi paitsi minun myös koko perheen hyvinvointia. Ei sellainen äiti ole epäonnistunut, joka hakee itselleen apua, jotta jaksaisi paremmin olla äiti! Olin hirveän iloinen siitä, että osasin ajatella myös noin.

Saamani lääke on Sertralin ja kuuluu SSRI-lääkkeisiin. Vaikuttaa serotoniini-hormoniin. Jännitin, miten mieleni reagoisi lääkkeeseen. Lääkäri kertoi, että on tavallista, että ensimmäisinä viikkoina masennusoireet pahenevat ja lääkkeen vaikutus alkaa tuntua vasta kuukauden kuluttua. Aloitin hyvin pienellä annoksella ja annostusta on tarkoitus nostaa parin päivän päästä yksi pykälä ylöspäin. Tällä nyt syömälläni annoksella ei kuulemma ole vielä vaikutusta. Onneksi meistä jokainen on yksilöllinen eikä aina kaikki mene niin kuin kirjoissa sanotaan. Aloitin nimittäin lääkkeen syömisen lauantaina ja jo sunnuntaista lähtien olen voinut selvästi paremmin. Tuntuu jotenkin uskomattomalta. Ja niin mukavalta. Voi tietysti olla, että lääkkeen syönnin psykologinen vaikutus on tällä hetkellä se auttava elementti. Mutta mekanismilla ei ole niin väliä, kunhan lopputulos on toivottu. Kyllä kannatti olla rohkea ja astua taas yhden tabu-kynnyksen yli!

9 kommenttia:

  1. Kahden syövän rankat hoidot läpikäyneenä ymmärrän hyvin tilanteesi. Olet vielä ruumiillisesti heikossa kunnossa ja se aiheuttaa sinulle alakuloa ja masennusta. Nyt vaan lenkille joka päivä. Kun kunto alkaa nousta, mielikin kevenee etkä enää mieti koko ajan syöpää. Onneksi sinulla on ihana mies, joka kaikin tavoin ymmärtää sinua ja haluaa parastasi.

    VastaaPoista
  2. Niin tuttuja nuo allonpohjat, jotka tulevat lupaa kysymättä, vaikka syöpä on hiljaa. Niille ei haluaisi antaa tilaa, mutta ne vaan tulevat. Voimia ja iloa päivään!

    VastaaPoista
  3. Itse ajattelen juurikin noin, että jos lääkkeestä on apua, sen voi todellakin ottaa. Kyllähän me kipuihinkin syödään sitä buranaa. Onneksi olit rohkea ja teit ratkaisun hakea apua lääkkeiden muodossa. Toivon teille paljon mukavia ja rauhallisia päiviä, ilon ja rakkauden täyteisiä.

    VastaaPoista
  4. Luin tässä iltana, parina kaikki blogitekstisi läpi. Olipa tuju lukukokemus! Tuntuu arvokkaalta, että olet jaksanut tallettaa nuo tunteet ja kokemukset. Sen valossa, mitä niistä välittyy, ei kyllä ole ihme, että psyyke tarvitsee hoitoa myös. (No, ei se tietysti olisi muutenkaan!) On vahvuutta ja rohkeutta ottaa apua vastaan! Hyvin kuvailit sitä, miten toisten kohdalla ilman muuta pitää hyvänä ratkaisuna vaikkapa lääkkeiden käyttöä, miksi ei sitten omalla kohdalla! Tuttu ajatuskulku. Toivoa päiviisi!

    VastaaPoista
  5. Hienoa että uskalsit käydä tuon kynnyksen yli ja hakea apua itsellesi. Olet todella voittaja etkä suinkaan luovuttaja! Valoa ja aurinkoa päiviisi sekä mielellesi!

    VastaaPoista
  6. Hienoa, että pääsit noin nopeasti ammattiauttajan luo ja sait apua!

    VastaaPoista
  7. Olet todella voittaja! Mahtavaa että menit pikimmiten asian kanssa eteenpäin.toivottavasti olet saanut lääkkeestä apua.kaunista ja positiivista syksyn alkua sinulle.

    VastaaPoista
  8. Kiitos teille kaikille rohkaisevista ja tukevista kommenteistanne!❤️ Niitä oli tärkeä saada juuri tähän asiaan liittyen, joka kuitenkin on aika herkkä.

    VastaaPoista

Ilahdun todella, jos jätät pienenkin viestin. :)