Syövätön edelleen

Eilen illalla olimme onkologin vastaanotolla. Puhun aina, että meillä on onkologikäynti. Se johtuu siitä, että ehkä kahdesti olen käynyt siellä yksin, muuten mieheni on ollut mukana. Myös ensimmäistä leikkausta edeltävällä kirurgikäynnillä hän oli mukana. Yleensä olen aina käynyt lääkärissä yksin, mutta nämä ovat sellaisia niin radikaalisti koko perhettä koskevia asioita, että meille molemmille on ollut itsestäänselvää, että näihin menemme yhdessä. Mieheni kuvasi hyvin fiiliksiä ennen lääkäriä: ikäänkuin olisi menossa oikeudenkäyntiin tietäen olevansa täysin syytön, mutta tiedostaen, että siitä huolimatta saattaa saada vankeus- tai jopa kuolemantuomion.

No niin, eilen siis menimme tuomiota kuulemaan. Vilkaisu ulkoa ikkunasta onkologian päiväosaston potilaskeittiöön sai aikaan pahoinvointimuiston sytostaattiajoilta, mutta se meni onneksi nopeasti ohi. Lääkärillä oli ymmärrys syöpäpotilaiden mielentilasta vastaanotolle tullessa, ja hän kertoi ensimmäiseksi, että ct-kuvissa ei ollut mitään syöpään viittaavaa. Vapauttava tuomio siis! Kuvissa näkyi, että vatsaontelossa oli sinne kuulumatonta nestettä, jonka radiologi oli määrittänyt selittämättömäksi. Onkologi oli kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että neste oli tulehduksen eli siis paiseen aiheuttamaa. Uskotaan siihen. Paisekin kuvissa näkyi. Maksa ja keuhkot olivat puhtaat.

Lääkäri näytti sitten veriarvoni, jotka olivat kaikki viitearvojen rajoissa eli oikein hyviä. Otin itse kuitenkin puheeksi, että haluaisin, että minulta mitattaisiin rauta-arvot ja B12-vitamiinin taso. Jollain edellisellä kerralla lääkäri selvitti minulle, että rautavarastoni eivät voi olla huonot, koska jos ne olisivat, niin mm. punasolujen koosta kertovat veriarvot olisivat myöskin huonot, minkä itsekin tiesin toissa keväältä, kun sain rautatankkausta. Nyt olen selvittänyt asiaa enemmän, ja olen oppinut, että jos B12-vitamiinin taso on huono, nuo samaiset punasoluarvot nousevat. Eli teoriassa on mahdollista, että minulla on huonot rautavarastot ja huono B12-vitamiinin taso, jolloin punasoluarvot ovat suht koht normaalit, ikäänkuin plus miinus nolla.

Mistä sitten keksin tuollaisen mahdollisen B12-vitamiinitason heikkouden? Siitä, että B12-vitamiini imeytyy ymmärtääkseni ohutsuolen loppuosassa, ja kun minulta on suolistoleikkauksien yhteydessä jouduttu lyhentämään ohutsuolta joitain kymmeniä senttejä (juurikin sieltä loppupäästä), niin puutostila on täysin mahdollinen. Lisäksi tiedän, että osa J-pussileikatuista käy säännöllisesti B12-vitamiinipiikillä. Kerroin tuon kaiken yllämainitun lääkärille ja hän ei vastustellut, vaan kirjoitti labralähetteen. Samalla tarkistetaan vielä kilpirauhasarvot.

Kutinalle, jonka takia tämä ylimääräinen ct-kuvaus tehtiin, ei löytynyt selitystä. Nyt kutinaa taas lisäksi on. En kuitenkaan usko, että sillä on mitään tekemistä syövän kanssa. En usko, että millään tulee enää olemaan mitään tekemistä syövän kanssa. En tiedä, mitä kaikkea lääkärin päässä liikkui, mistä kaikesta hän on epävarma, mutta se kävi rivien välistä selväksi, että hänelle tapaukseni ei ole vielä taputeltu ja paketoitu. Seuraava ct-kuvaus on nimittäin jo helmikuussa, kolmen kuukauden päässä nyt loppukuusta otettavasta magneettikuvasta. Puolen vuoden tarkastusväliin siirrytään, kunhan tilanne tasoittuu. Olisi jotenkin helpottavaa, jos seuraava kontrolli ei tulisi niin pian. Vaikka tämän kerran stressitaso oli pieni, halju muisto vain esimerkiksi viime tammikuun kuvauksesta, niin aina ne silti jännittää.

Olo oli tyhjä eilen illalla. Kesti hetken, ennen kuin kaikki päässäni olleet syövän varalta tekemäni suunnitelmat olivat valuneet pois. Tuo hetkellinen pettymyksen kaltainen tunne on kuitenkin pikku hiljaa vaihtumassa tyytyväisyyteen. Ihmismieli on kummallinen ja arvoituksellinen.

Paise

On jäänyt magneettitulokset kirjaamatta. Väsymys on lamauttanut. Välillä on valitettavasti taas tuntunut siltä, että väsymys vetää pidemmän korren ja vie voiton koko elämästä, mutta toistaiseksi olen aina onnistunut kuitenkin räpiköimään takaisin pinnalle. Kun neljään päivään typistetty työviikkoni on pulkassa, olen aivan sippi. Torstai-ilta ja koko perjantai ovat nyt viime viikkoina menneet siihen, että olen yrittänyt koota itseäni. Huonosti olen onnistunut. Kaiken pelastus on ollut sitten perjantai-illan orkesteriharjoitus ja sen jälkeinen musisointi uruilla ja lauluäänelläni pimeässä, isossa kirkossa vailla kuulijoita. Musiikki on vetänyt minut ylös suosta.

Toissa viikon torstaina eli viikko magneettikuvauksen jälkeen olin saanut puhelun sairaalasta kesken aamuisen oppitunnin. Heti välitunnilla soitin numeroon takaisin. En tiennyt, mihin puhelu yhdistyisi, mutta tarve soittaa takaisin mahdollisimman pian oli suuri; ei sieltä turhaan soitella. Puhelimeen vastasi yllättäen kirurgi, joka oli minut magneettikuvaukseen lähettänyt. Huh kun pelästyin. Tajusin, että etenkään hän ei turhaan perään soittele. Kerkesin muutaman sekunnin jo pelätä, että nyt hän kertoo syöpälöydöksestä, joten huokasin helpotuksesta, kun kuulin hänen suustaan sanan paise. Vaikka paisekin voi olla todella haastava hoidettava, niin ei siihen silti sytostaatteja tarvita.

J-pussin viereen oli siis muodostunut suolipaise, abskessi. Kuvaushetkellä paise oli muistaakseni vähän alle kaksi senttiä halkaisijaltaan. Tuolloinhan olin syönyt antibioottia jo kaksi viikkoa ja kipukin oli lähes olematon, joten arvelen alkuperäisen koon olleen huomattavasti suurempi. Paiseethan joudutaan usein punkteeraamaan ja pahimmassa tapauksessa niitä hoidetaan viikkotolkulla erilaisin haavanhoitotoimenpitein. Koska paise ei enää vaivannut ja sen paikkakin oli hyvin hankala (sitä ei siis pystynyt millään keinoilla näkemään), kirurgi käski nostaa jo kertaalleen puolittaneeni antibioottiannoksen takaisin alkuperäiseen ja syömään sitä kaksi viikkoa. Kahden viikon päästä tehdään tarkistusmagneettikuvaus. Toive on, että paise on tuolloin kuivunut itsestään pois. Koska asia ei vaivaa enää millään tapaa, uskon niin käyneen. 

J-pussin lähimaastossa näkyi myös suurentuneita imusolmukkeita, mutta koskaan mikään muu ei viittaa suurentumisen johtuvan syövästä, sen oletetaan johtuvan infektiosta. Kun googlettelin paisetta, niin opin, että se syntyy paikallisen tulehduksen seurauksena. Toivottavasti tämänkertainen pussiitin ja paiseen liittolaisuus jäi ainutlaatuiseksi tapaukseksi, jos ne siis edes millään tavoin toisiinsa liittyivät. Ei ole silti mukava jäädä pelkäämään, että aiheuttaako seuraavakin pussiitti paiseen.

Huomenillalla tapaan onkologin ja saan kuulla ct-kuvauksen tulokset. Toivotaan hyviä uutisia sieltäkin.