keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Olisiko tässä apu?

Käyn edelleen viikottain psykoterapiassa. Viime syksynä mietin, että juttua tuskin riittää kovin pitkään joka viikolle ja käyntejä aletaan varmasti harventaa, mutta sen verran värikästä tämä kuntoutuminen kaikkine vaiheineen ja äkillisine käänteineen on ollut, että ei ole vielä tarvinnut miettiä käyntikertojen harventamista. Tällä viikolla on kuitenkin hiihtolomaa terapiastakin.

Viime viikolla mietimme terapiassa kovasti sitä, mistä saisin enemmän voimia ja jaksamista, kun tuntui, että lähestyn taas uupumista. On hauska huomata, miten sitä saa kiinni omista tuntemuksistaan ja perimmäisistä ajatuksistaan, kun niitä pallottelee toisen ihmisen kanssa, etenkin kun se toinen ihminen on ihmismielen ammattilainen. Olin heti sitä mieltä, että en ole sairasloman tarpeessa töistä. Vaikka töissäkin on uuvuttavia piirteitä, niin enemmän se silti antaa kuin ottaa. Mietin ääneen, että tarvitsisin oikeastaan sairaslomaa kotoa. Vähän hirvitti sanoa tuo asia ääneen, mutta olen pikku hiljaa oppinut, ettei ole ajatuksia, joita ei voisi ääneen sanoa. Olen vähitellen hyväksynyt sen tosiasian, että todellinen minäni on aika kaukana ihanneminästäni, ja vaikka se monesti kirpaiseekin, niin on se myös valtavan helpottavaa. Niin, olin siis ottamassa lomaa lapsista ja kodinhoidosta. Kun asiaa hetken siinä pyöriteltiin, niin tajusin, ettei asian laita kuitenkaan ollut niin. Jaksaisin kyllä niin työn, perheen kuin kodinkin kanssa, kunhan minulla yksinkertaisesti olisi vähän enemmän omaa aikaa.

Kun on luonteeltaan tällainen kummallinen sekoitus introverttiä ja ekstroverttiä, niin täytyisi muistaa ottaa huomioon molemmat puolet. Tarvitsen välillä oman tilan ja hetken. Tarvitsen omia juttuja. Tuo tarve ei täyty sillä, että käyn yhtenä iltana sählyssä (ja sen jälkeisessä naisten saunassa!) ja toisena iltana orkesterissa soittamassa, niin tärkeitä kuin sekä musiikki että liikunta (ja se maailmanparannussauna) minulle ovatkin. Tarvitsen lisäksi aikaa ja rauhaa ajatella, murehtia, haaveilla. Ja eilen sen taas tajusin: tarvitsen mahdollisuuden kirjoittaa blogia, mikä tietysti liittyy vahvasti yhteen noiden ajattelemisen, murehtimisen ja haaveilun kanssa. Tämä blogi on yksi minun jutuistani. Yritän tsempata. Muistuttakaahan, jos taas meinaan unohtaa.

tiistai 26. helmikuuta 2019

Elämä on taas opettanut - myös kuolemasta

Niin monet blogikirjoituksen raakileet olen kirjoittanut päässäni, mutta en jostain syystä ole saanut otettua itselleni sitä aikaa, jonka blogin päivitys vaatii. Olisi monenmoista kirjoitettavaa. Haluaisin kirjoittaa tuoreista suolitukoksista ja muista ahdistavista tuntemuksista, jotka yhtäkkiä hävittivät varmuuden siitä, että minun osaltani syöpä on jäänyt taakse. Voisin kertoa hyvästä käynnistä suolistolääkärin vastaanotolla tai siitä, kuinka elämä on edelleen väsynyttä ja rankan oloista. Voisin kirjoittaa tämän hetkisestä olotilasta, kun olen oikeasti sairas — ilmaus jota käytin hieman harkitsemattomasti 2,5 vuotta sitten tässä postauksessa ja jolle yhdessä kommentissa sitten hymyiltiin — mikä aiheutti sen kurjan tilanteen, että vain puolet meidän perheestä pääsi toteuttamaan koko perheelle tarkoitetun laskettelureissun näin hiihtoloman kunniaksi.

Mutta ennen kuin osaan kirjoittaa mistään muusta, on kuormasta purettava pois kaikkein päällimmäisin asia: Leena on poissa. En ole tainnut mainita häntä täällä blogissa aiemmin. Tapasin Leenan ensimmäistä kertaa kaksi vuotta sitten kevättalvella syöpäyhdistyksen järjestämässä pienessä jumpparyhmässä. Leena teki heti minuun vaikutuksen valoisuudellaan. Kun esittelimme itsemme, Leena kertoi, että hänen syöpänsä on krooninen. Emme noilla jumppakerroilla päässeet tutustumaan toisiimme sen kummemmin, mutta hän jäi vahvasti mieleeni: voiko syöpäkroonikko tosiaan olla noin elämää pursuava?

Vuosi sitten kouluttauduin kokemustoimijaksi (ja on käsittämätöntä, etten ole itselleni niin tärkeästä asiasta saanut aikaiseksi postausta). Leena oli myös tuolla kurssilla ja löysimme toisemme välittömästi. Tärkeä yhteinen tekijä meidän välillämme oli se, että sairaustaustamme oli sama ja pystyimme sen myötä samaistumaan toisiimme ehkä paremmin kuin muihin kurssilaisiin, mutta myös kemiamme kohtasivat. Kokemustoimijuuden ympärillä tapasimme muutamia kertoja kevään aikana. Kouluttauduimme viime syksynä molemmat myös tukihenkilöiksi, mikä toi meidät jälleen yhteen. Tapasin Leenan vuoden aikana noin seitsemän kertaa. Noiden kertojen välissä seurasin tiivisti Leenan blogia. Leenan elämästä ja hänen blogistaan huokunut elämänilo ja elämänhalu oli erittäin opettavaista. Hän todella eli todeksi sanontaa: ”Yhtenä päivänä meistä jokainen kuolee. Kaikkina muina päivinä me elämme.” 

Tapasin Leenan viimeisen kerran pari päivää ennen joulua käydessäni viemässä hänelle suht pikaisesti joulutervehdyksen. Istuessamme heidän olohuoneessaan minulle tuli vahvasti tunne, että Leenan matka ei olisi enää pitkä. Puheissaan Leena ei antanut tuollaisille aavistuksille mitään aihetta, päin vastoin: Ajatukset olivat tulevaisuudessa ja paremmassa voinnissa. Lopulta Leenan tila heikkeni nopeasti loppuvuodesta ja tammikuun 13. päivä hän nukkui pois. 

Paitsi elämästä, Leena opetti tietämättään minua myös kuolemasta. En tuntenut Leenan perhettä. Tiesin hyvin ylimalkaisesti keitä hänen perheeseensä kuuluu, mutta en tiennyt, tiesivätkö he mitään minusta. Siitä huolimatta tunsin vahvasti, että minun kuuluu käydä surutalossa. Olin aikonut käydä Leenan luona sairaalassa, mutta Leena ennätti kuolla edellisenä päivänä. Niin oli varmasti jostain syystä tarkoitettu, vaikka sitä oli aluksi vaikea hyväksyä. Viisi päivää Leenan kuoleman jälkeen ajoin heidän kotiinsa. Vaikka Leena oli henkeen ja vereen asti kukka- ja puutarhaihminen, niin tunsin, että minulle luontaisin tapa muistaa Leenan läheisimpiä ihmisiä oli viedä mukanani jotain, joka auttaisi yli yhdestä sellaisesta hetkestä, jolloin suru olisi suurempi kuin kyky tehdä ruokaa.

Jännitti. En tiennyt yhtään ketä kohtaisin enkä sitä, mitä sanoisin. Ja mitä sitten kohtasin: valtavan lämpimän vastaanoton. Minut tunnettiin nimeltä ja sain kokea, että käyntiäni arvostettiin. Ennen kaikkea tuo käynti oli tärkeä minulle: minun tuttavuuteeni, ystävyyteni Leenan kanssa sai arvoisensa lopun. Muuten aivan liikaa olisi jäänyt roikkumaan ilmaan. Hautajaisiin menin taas arkaillen, mutta intuitiotani kuunnellen, eikä taaskaan mennyt pieleen. Tunnen itseni etuoikeutetuksi, että sain tuntea Leenan ja sain olla mukana hänen kauniissa siunaus- ja muistotilaisuudessaan.

Rohkaisenkin: lähestykää sairastunutta, lähestykää kuolevaa, lähestykää kuolleen omaisia. Saatte itse paljon enemmän kuin ikinä pystytte itse antamaan. Ja kuitenkaan sitä oman annin vähäisyyttä ei pidä vähätellä; se tuntuu vastapuolesta todennäköisesti paljon suuremmalta kuin sinusta. Aseta itsesi toisen asemaan: Haluaisitko, että sinut sairastuneena tai kuolevana sivuutettaisiin? Haluaisitko, että joutuisit hautaamaan läheisesi yksinäisyydessä, vaikka olisit toivottanut hautajaisiin kaikki tervetulleiksi? Et haluaisi. Ei kukaan muukaan halua. Ei tehdä asioista vaikeita. En minä tiennyt, arvostaisiko Leenan perhe tuntemattoman tekemää ruokaa ja sämpylöitä. Tein vain sen, minkä itse olisin toivonut jonkun tekevän minulle samassa tilanteessa. Loppujen lopuksi yksinkertaista.

Kiitos, Leena, kaikesta mitä opetit.