J-pussilaisen raskaus

Täällä sitä edelleen lylleretään. Edelleen, vaikka ultran mukainen laskettu aika meni jo ja alkuperäiseen, kierron mukaiseen laskettuun aikaankin on vain neljä päivää aikaa. Luotan enemmän tuohon jälkimmäiseen aikaan, mutta silti olisin toivonut, että vauva olisi jo syntynyt. Mutta ei kai kukaan ennen synttäripäiväänsä synny! Näin matematiikon silmin juuri tänään olisi ehkä kaikkein paras päivä syntyä: 220220. Vielä ehtisi oikein hyvin tälle päivälle! Mitähän vauhdittamiskeinoja sitä vielä keksisi? Aika monta nimittäin kokeiltu ja moneen kertaankin, vaikka en oikeastaan usko, että sellaisia on edes olemassa. Jokainen neuvo perustuu omakohtaiseen kokemukseen, jossa on — uskon näin — todellisuudessa vain käynyt niin, että juuri sen yhden kävelylenkin tai saunomisen tai peittojen heiluttelun tai lattian kuuraamisen tai akupunktiopistelyn jälkeen synnytys olisi muutenkin lähtenyt käyntiin. Ei siis auta kuin odotella. Positiivista on se, että aika moni siivousta ja raivaamista odotellut nurkka on tullut siistimpään kuntoon. Röykkiönurkkia löytyy edelleen, joten ei kai auta kuin jatkaa raivaamista ja odotella kunnon supistuksia.

Tämä raskaus on ollut rankin tähän astisista raskauksistani. Lapsen syntymään asti päätyneitä raskauksia minulla on aiemmin ollut neljä, joista viimeisin tosin loppui 8 viikkoa ennenaikaisesti istukan osittaisen irtoamisen takia. Kiireellisen sektion ja taitavan henkilökunnan avulla tuokin tarina päättyi onnellisesti ja tuo pikkuruinen, elvytetty, kahden pisteen lapsi on tänään hyvin taitava, normaalikokoinen, vilkas 4,5-vuotias, joka malttamattomana odottaa isosiskoksi tuloa. Kaiken kaikkiaan tämä on kahdeksas raskauteni, koska kolme niistä on päättynyt keskenmenoon raskausviikoilla 8-12. Rankkoja kokemuksia nuo keskenmenotkin.

Kun tämä raskaus suureksi ihmeeksemme alkoi, ei luotto sen jatkumiseen ollut kovin korkealla. Neuvolaankin soitin hyvin skeptisesti. Arvelin, että keskenmeno ennen ensimmäistä ultraa olisi todennäköisin vaihtoehto. Oli vaikea uskoa, että niin kovia kokeneessa kropassani normaalisti etenevä raskaus olisi edes mahdollinen. Kun päästiin varhaisten viikkojen yli, alkoi pelko istukan irtoamisesta. Istukan irtoamisen riski on normaalisti hyvin pieni, mutta kun se on tapahtunut kerran, niin riski nousee todella merkittävästi. Sitä en tiedä, mitä aika tuolle riskille tekee, mutta uskon sen sitä vähentävän. Raskausviikoilla 16-17 vuosin epämääräistä veristä vuotoa parin viikon ajan. Onneksi huoleni otettiin tosissaan ja pääsin kontrolliin, jossa suureksi helpotuksekseni todettiin istukan olevan oikein hyvässä kunnossa. Ja aivan näin loppumetreillekin asti istukka on ollut siisti ja hyvin toimiva. Syntymässä on lapsi, joka on huomattavasti suurempi kuin aikaisemmat. Liekö syynä juuri tuo hyvä istukka vai se, että aikaisemmissa raskauksissa minulla oli sairas suoli ja päällä suht kova lääkitys Colitis Ulcerosaan. Nytkään suoli ei tosin ole terve — kroonisesta pussiitistani en ole päässyt eroon — ja koko ajan syön sen takia antibioottia. Lääkärit pohtivatkin, että onko tuo antibiootti juuri ”syyllinen” lapsen hyvään kasvuun. Taitaa neljä kiloa pamahtaa rikki näinä päivinä.

Nyt kun raskausviikkoja on 40+2 (tai ainakin 39+3), niin voi todeta, että raskaus on mennyt hyvin kaikkiin odotuksiin nähden. Silti olo tulee olemaan psyykkisesti valtavan huojentunut ja onnellinen, jos tämä vielä saa päättyä elävän lapsen saamiseen rinnalleni. Edelleenkään luotto siihen ei nimittäin ole horjumaton. Ei minulla, ei miehelläni eikä valitettavasti kaikilla lapsillammekaan siitä huolimatta, että ääneen vakuuttelemme, että vauva kyllä syntyy elävänä ja hyvävoimaisena. Mutta jos on kerran menettänyt sen valheellisen koskemattomuuden tunteen, että elämän rajallisuus ei ulotu juuri minuun, niin se poikii sellaisen realistisen suhtautumisen elämään, että varmaa on ainoastaan tämä hetki.

Fyysisestikin tämä raskaus on ollut rankka. Supistukset alkoivat puolivälissä raskautta ja olen ollut pitkään suuri, kömpelö, väsynyt ja raihnainen. Välillä lapsivettä oli runsaasti, mikä teki vatsasta suuren ja pinkeän. Nyt kun vatsa on laskeutunut ja veden määrä tasaantunut, on olo ollut fyysisesti jollain tavoin helpompi. Supistuksia tulee edelleen paljon, kipeitäkin, mutta tuskin on ollut vielä yhtään sellaista synnytykseen johtavaa. Raskaudenaikaisia suolitukoksia pelkäsimme mieheni kanssa paljon. Mutta edellinen tukos on ollut vuosi sitten eli yhtään tukosta ei ole tullut nyt raskauden aikana, todella ihanaa. Voin vain kauhulla kuvitella, mitä olisi suuren vauvamahan ja pahan turvotuksen yhdistelmä! Olen ollut hyvässä hoidossa aina siitä lähtien, kun raskaus eteni niille viikoille, että lapsella on mahdollisuus selvitä hengissä myös kohdun ulkopuolella. Äitipolilla olen käynyt kontrolleissa parin viikon välein, mikä on tuntunut kovin turvalliselta.

Kaikista fyysisistä ja psyykkisistä rasittavuuksista huolimatta tätä raskautta on siivittänyt sellainen epäuskoinen onnellisuuden tunne. Tuntuu, että elämme keskellä suurta satua, jota on vaikea uskoa todeksi, mutta joka kuitenkin on ollut totta. Olen saanut vauvan syntymiseen valmistautumisen myötä tehdä asioita, joiden en enää ollut uskonut kuuluvan minun elämääni. Tämän hetkinen kuopuksemme, tuo 4-vuotias tuleva isosisko, suhtautuu myös asemaansa ja tulevaan pikkuveljensä sellaisella antaumuksella, että olen todella onnellinen, että hän saa tämän kaiken kokea.

Edessä on vielä yksi ponnistus: synnytys. Olen psyykannut itseni siihen, että lopputulos on normaali, ilman komplikaatioita etenevä alatiesynnytys, jonka aikana en tarvitse spinaalipuudutetta. Alatiesynnytys on myös lääkärien harras toive. He eivät missään nimessä haluaisi tämän päätyvän sektioon, koska kukaan ei tiedä, miltä sisälläni näyttää, kun vatsa avataan. Kiinnikkeiden takia esim. suolisto on saattanut kasvaa yhteen kohdun kanssa. Sektioon mennään vatsakirurgin kanssa tai ainakin semmoinen nopeasti paikalle saatavilla. Koska synnytyksen käynnistys lisää sektion todennäköisyyttä, ei synnytystä ole käynnistetty ainakaan vielä siitä huolimatta, että mitä pidemmälle raskaus etenee, sitä suuremmaksi nousee riski istukan irtoamiselle. Itse olen nähnyt mielestäni riittävästi sekä leikkaussalia että heräämöä, ja vatsan alueen leikkauksista toipumisiakin on ollut aivan tarpeeksi yhteen ihmiselämään, joten sektioon ei minunkaan mielestäni mennä kuin vasta viimeisessä hädässä. Tärkeintä on toki se, että synnytyksen jälkeen olisi elävä vauva, jolla on elävä äiti.

Elämä jatkuu

Neljä vuotta sitten olin ollut viikon sairaalassa epämääräisten, kovien vatsaoireiden vuoksi. Sappirakko oli poistettu joitain päiviä aiemmin siellä näkyneiden kivien takia, mutta siitä ei tullut apua kipuihin. Hb oli pudonnut parissa päivässä noin kahdeksaankymmeneen. Sitten mittani tuli täyteen sitä jahkailua ja odottelua — olihan minulla kotona neljä alle kouluikäistä lasta ja koko ajan pumppasin maitoa rinnoistani siinä toivossa, että 7-kuukautisen keskosvauvan imetys saisi vielä jatkua — ja vaadin pikaista pääsyä paksusuolen tähystykseen. Gastroenterologi lupasi varata minulle kiireellisen ajan neljän päivän päähän. Tuota tarjousta en hyväksynyt, vaan vaadin saada alkaa juoda tyhjennyslitkuja samantien, jotta tähystys voitaisiin tehdä heti seuraavana päivänä.

Se seuraava päivä oli juuri tämä päivä neljä vuotta sitten. Aika lailla juuri tällä kellon lyömällä tähystyksessä oltiin päästy siihen vaiheeseen, ettei enää päästy mihinkään. Tähystysputki ei kerta kaikkiaan kulkenut eteenpäin. Suolessa oli epämääräinen, suuri tukos. Lääkäri oli huolestunut siitä, miltä suoli näytti. Hän uskalsi sanoa ääneen sen, että siellä saattaisi olla jopa syöpää. Hän myös sanoi sen, jota en olisi halunnut kuulla: paksusuoli tultaisiin poistamaan ja saisin väliaikaisen ohutsuoliavanteen.

Koepalavastausten mukaan suolessani oli kuitenkin vain graavi dysplasia eli syövän esiaste. Suurimmaksi ahdistuksen aiheeksi nousi avanne. Minulla oli kolme viikkoa aikaa ennen leikkausta sopeutua ajatukseen avanteesta. Se ei kohdallani riittänyt, enkä tiedä olisiko mikään muukaan aika riittänyt. Pelotti ja hirvitti. Luulin koko minuuteni muuttuvan. Sopeutuminen tapahtui vasta, kun avannepussi roikkui alavatsallani. Hyvin nopeasti avanne muuttui vähäpätöiseksi asiaksi, kun sain tietää, että suolistossani oli todella ollut syöpä ja että sitä edelleen löytyi muualta elimistöstäni. Noista mietteistä voi lukea mm. tästä postauksesta.

***

Kolme vuotta sitten oli myös hyvin, hyvin vaikeaa. Sen päivän blogipostauksia on peräti kaksi. Ne voi lukea klikkaamalla täältä ja täältä. Olin tullut sairaalaan neljä päivää aiemmin suht pieneen avanteensulkuoperaatioon, mutta olinkin joutunut keskelle epätoivoa, jolle ei näkynyt loppua. Onneksi en tuona päivänä vielä tiennyt, että joutuisin olemaan keskellä tuota kärsimystä vielä 2,5 viikkoa ja että tuona aikana vatsani avattaisiin vielä kokonaan uudelleen ja joutuisin olemaan kahdesti nenä-mahaletkussa. Onneksi aika armahtaa niin, että ilman näitä blogitekstejä en muistaisi tuosta ajasta läheskään kaikkea.

***

Mutta entäs sitten tänään, juuri tällä hetkellä, tänä vuonna? On uskomatonta lukea noita muutaman vuoden takaisia hetkiä ja ymmärtää, että se olen se sama minä ja se on tämä sama elämä, joka edelleen jatkuu ja on kuitenkin niin erilainen. Tällä hetkellä olen lomalla. Olin töissä koko syksyn. Jaksoin välillä paremmin ja välillä huonommin, mutta jaksoin kuitenkin. Sitten tuli joululoma. Ja sitten alkoi toinen loma: äitiysloma.

Kun viime kesänä, juhannussunnuntaina, raskaustestiin piirtyi suureksi ihmetykseksemme ja hämmennykseksemme kaksi viivaa, en uskonut, että kuitenkaan tulisi tämä hetki, että jään äitiyslomalle. Enhän ollut enää edes uskonut, että tulisi sitä hetkeä, jolloin tarvitsisin raskaustestiä. Kirurgi oli ensimmäisellä tapaamisella neljä vuotta sitten kertonut, että niiden kaikkien suurten leikkausten jälkeen — siinä vaiheessa ei edes tiedetty, että tulossa olisi myös sytostaattihoidot — lasten saanti tulisi olemaan vaikeaa. En usko, että sytostaattimyrkyt varsinaisesti lisäsivät todennäköisyyttä raskautumiselle vaan päinvastoin.

Ja tässä kuitenkin istun hyvin suuren vatsan kanssa tietäen, että jos kaikki menee hyvin, niin viimeistään hiihtoloman kynnyksellä tämä rantapallon kokoinen vatsani on poissa ja sylissäni pidän pientä poikavauvaa. Huomenna alan pestä pieniä vauvanvaatteita. Elämä on ihmeellistä!