keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Katkeruutta ilmassa

No nyt tuli ennätyksellisen pitkä bloggaustauko. Arki on tiukkaa, kun lapset ovat kesälomalla, ja vaikka tässä onkin yksi sukulaisteini korvaamattomana apuna, niin silti tuntuu, että sen verran äärirajoille arki vie, että luovuudelle ei enää riitä voimavaroja. Ajatuksia on kyllä pyörinyt päässä monenkin blogitekstin verran ja välillä olen ollut ajatuksineni niin jumissa, että olisi ollut terapeuttista ottaa aikaa niiden näpyttämiselle koneelle, mutta tuntuu, että hiljaisina hetkinä aivot ovat usein olleet jo tyhjäkäynnillä.

Tuo otsikko kertoo aika paljon. Olen saavuttanut näemmä uuden vaiheen tässä syöpäprosessissa. Varmaan jossain syöpäoppaassa osattaisiin kertoa, että tämäkin vaihe on täysin normaali osa kokonaisuutta. Syöpä teki minusta nöyrän elämää ja sen antajaa kohtaan. Olen saanut ja joutunut kokemaan hyvin konkreettisesti, että elämä on lahjaa. Tämä toipuminen on kuitenkin niin tuskallisen hidasta, että se on alkanut syödä naista ja nöyryys on vähentynyt. Kun arjessa koko ajan näkyy se, etten ole edelleenkään ehjä ja kokonainen, niin se on välillä niin lannistavaa, että se katkeroittaa mieltä.

Olen sanonut joskus, että vaikka syöpä on sairautena niin valtavan viheliäinen, niin en ole varma, antaisinko kokemusta pois. Nyt tiedän: antaisin. Edelleen olen kuitenkin kiitollinen siitä, mitä syöpä on opettanut, mm. siitä, että elämä on tarkoitettu elettäväksi toinen toistamme tukien eikä suinkaan vain äärimmilleen omin voimin selviytyen ja että minä olen ihmisenä aivan yhtä hyvä ja arvokas riippumatta siitä, kuinka paljon toisten ihmisten apujen varassa elän. En tiedä, olisinko noita asioita voinut oppia ilman tätä rankkaa kokemusta. Siksi syöpäkokemuksen poisantaminen ei ole ihan yksiselitteistä. Toivottavasti mahdollisimman moni oppisi nuo asiat ilman syöpää.

Vaikka olenkin kiitollinen tietyistä asioista, joita syöpä on opettanut, olisi mielestäni tekopyhää väittää, että olisin kiitollinen syövästäni. Ei, en todellakaan ole. Se on tuonut ja tuo edelleen elämääni niin paljon kärsimystä, että ei siitä kaveriksi ole. Kyllä syöpä on vihollinen alusta loppuun asti. Se on vihollisista viheliäisin ja petollisin. Juuri nyt seuraan vierestä, kun tuo vihollinen on iskenyt uudestaan ystävään, joka juuri luuli parantuneensa. Sunnuntaiaamun kuljin kyyneleet poskilla, kun niin teki pahaa tuon ystävän ja hänen miehensä ja lastensa puolesta. Se synnytti samalla pelon siitä, että onko kohta taas minun vuoroni.

Katkeruus sanana on voimakas. Minun katkeruuteni on vielä semmoista lievää, ja ehkä sille olisi olemassa joku toinen sana. Sytoaivot eivät vaan sitä keksi. Olen miettinyt, että katkeroituminen syöpää kohtaan on oikeastaan samalla katkeruutta sairauden antajaa kohtaan. Uskon nimittäin, että kaikki tässä elämässä tulee Jumalalta eli Hän näki hyväksi sallia juuri minun sairastua. Minä en haluaisi olla katkera Jumalalle enkä etenkään kadottaa yhteyttä Häneen, ja vähäinenkin tunne siitä, että niin on käymässä, entisestään lisää katkeruutta syöpää kohtaan. Eikö riitä, että olen joutunut käymään läpi kaikki fyysiset ja psyykkiset kärsimykset vai vielä sen lisäksikö minulta otetaan pois se kaikkein arvokkain, mitä minulla on? Arvaat varmaan, että nämä ovat vaikeita ja rankkoja ajatuksia.

Vaikka ajoittain ajatukset käyvät rankkoja ratoja pitkin, niin nykyään päiviin mahtuu enemmän hyviä hetkiä kuin jokin aika sitten. Iso talo ja iso piha tuovat mukanaan niin paljon työtä, että kävin jo yhdessä asuntonäytössäkin miettimässä, pitäisikö meidän kuitenkin muuttaa kerrostaloon. No joo, se oli hyvä käynti, kun arjen realiteetit iskivät vastaan heti siinä asfalttipihalla, jossa oli ainoastaan roskikset ja autojen parkkipaikat (joista yksikään ei kuulemma ollut edes vapaana). Ei me mihinkään muuteta. Kuka tämän kaiken romppeen jaksaisi pakatakaan? Lisäksi pihanperällä on uusi ihastukseni kohde: kasvihuone. Viime kesänä sen rakensin, mutta vasta kun se viime viikolla täyttyi taimista, ihastuin siihen kunnolla. Vaikka kuinka talvella ajattelin, että keväällä kasvattaisin omat taimet, niin eihän minusta siihen ollut. Tämän blogitekstinkin sisältämä syövän sairastamisen ristiriitaisuus jotenkin ehkä kulminoituu siinä, että minun on todettava, että vaikka ei minusta syövän rasittamana ollut taimien kasvattajaksi, niin onneksi minulla on kuitenkin ollut syöpä, joka on tuonut elämääni uudet ystävät ja nyt heidän esikasvattamansa taimet. Niitä minä nyt ihastelen, varjelen ja kastelen. Ja koitan olla stressaamatta siitä, onnistunko siinä vai en, sillä siinä ei minun ihmisarvoni riipu. Tack, R&V!

5 kommenttia:

  1. Dina tankar är så bekanta. Att hata cancern men ändå känna tacksamhet för allt man fått lära sej om livet under denna sjukdoms period. Det är ju en av livets största gåtor att kunna känna tacksamhet o hitta positiva saker även om man drabbats av sjukdom eller annan olycka. Det är nåt jag själv värdesätter jättemycket.
    Jag önskar så att dina mörka moln skall skingras, o du skall få din blåa himmel, som du så förtjänar, tillbaka i ditt liv.
    Jag blir glad när du skriver att de ljusa stunderna blir fler o fler. Det betyder att det går åt rätt håll. Även om det många gånger känns för övermäktigt o mörkret får för stor plats, så vinner alltid ljuset över mörkret. Det VET jag :)
    Gör saker som känns roliga eller som skänker dej frid, eller ger positiv energi. O njut av de stunder som känns ljusare o lättare när de än infaller!
    Lycka till med dina gröna fingrar o plantor. Jag trivs själv i trädgården. Kramar i massor till dej Veera!! O tack R&V för plantan, den trivs så bra här på vår glasterass :).
    /Tomas

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tack, Tomas, igen för din stödande kommentar!
      I söndags pratade jag med en som funderade om jag inte nu kan njuta av att jag lever, har man och fyra barn. Jag sade till henne att människan är inte så enkel varelse; att jag jättegärna skulle vilja bara njuta av allt det som hon nämnde och mycket mer men när krafterna är slut så orkar man helt enkelt inte trots att man skulle vilja.
      Men det har funnits massor av goda stunder så jag är på bättringsvägen.:)

      Poista
  2. Osaat kirjoittaa niin hyvin kaikki syövän tuomat tunteet. Pettymys, kun kunto ei enää kohennu niin kuin alussa. Outo tunne, kun alkusairastuksen ajan luja luottamus Jumalaan haalistuu, ja arki kiusauksineen löytää toipilaan. Olen onnellinen puolestasi, kun sinulla on ystäviä, ja osaat olla heistä kiitollinen. Voimia taipaleellesi.
    /Anne

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Anne! Hyvä kuulla, että tuntemukseni kuulostavat tutuilta. Se saa tuntemaan, että tämä kaikesta vaikeudesta huolimatta on normaalia.

      Poista

Ilahdun todella, jos jätät pienenkin viestin. :)