torstai 13. joulukuuta 2018

Väärä hälytys

Kun kirurgista ei ollut vielä tänäänkään kuulunut mitään, ja kuitenkin janosin lisätietoja terveyteni tulevaisuuden suhteen, niin avasin nyt illalla Omakannan sillä ajatuksella, että jos sinne olisi jotain tekstiä tullut. Ja olihan sinne juuri tänään tullut! Jouduin tavaamaan tekstin useampaan kertaan, että todella uskalsin uskoa todeksi sen, mitä sieltä luin. Kyseessä oli gastrokirurgien röntgenpalaveri, jossa oli yksi radiologi paikalla. Ote tekstistä:

[…] kontrolli-MRI-kuvauksessa 26.11. on J-pussin vieressä oleva paise hävinnyt […] Radiologisesti on paise siis hävinnyt, tässä vaiheessa ei tarvetta invasiivisiin toimenpiteisiin, konservatiivinen hoitolinja, potilas voi yrittää jättää antibioottilääkitys pois, pussiitin suhteen jatkohoito sisätauti-gastropoliklinikalla. […] Yliopistosairaalaa ei tarvitse nyt konsultoida koska paise on radiologisesti hävinnyt. […] 

Paisetta ei siis enää olekaan! Tuommoinen radiologinen katoamistemppu oli enemmän kuin toivottavaa, mutta kyllä olen suuren hämmennyksen vallassa. Mikä oli tarkoitus tällä energiat syöneellä väärällä hälytyksellä? Oletan, että reilun viikontakaisella lääkärikäynnilläni kirurgi tulkitsi epähuomiossa vanhempia magneettikuvia tai niiden lausuntoa. Erehdyksiä sattuu enkä ole hänelle mitenkään vihainen tai katkera, mutta kohtuuttoman turhalta tuntuu se ahdistus, jota olen joutunut kokemaan.

Lucian-päivä toi totisesti vähän valoa elämään. Tässä lopen väsyneessä olotilassa se valo ei kuitenkaan kanna kovin pitkälle. Jospa yö toisi siihen avun.

lauantai 8. joulukuuta 2018

Soitellen sotaan

Harmittaa, kun nyt (taas) jäi yksi aikomani blogikirjoitus välistä. Olisi ollut kerrankin positiivista kirjoitettavaa. Mutta täytyy ottaa sille aika myöhemmin, sillä nyt painaa akuutimmat asiat päälle.

Lokakuinen paise tarkistuskuvattiin magneetissa viime viikon maanantaina. Kuvaus meni hyvin ja tällä kertaa hoitaja muisti toteuttaa musiikkitoiveeni alusta asti ja sain kuunnella klassista musiikkia koko kuvauksen ajan. Olin tyytyväinen siitäkin huolimatta, että musiikki oli vähän liian vaisua pianomusiikkia kyetäkseen peittämään magneettikuvauskoneen paukutukset, piipitykset ja surinat. Vaimea pianomusiikki pesi kuitenkin 6-0 edelliskerran Iskelmäradion, jota jouduin kuuntelemaan valtaosan ajasta hoitajan unohdettua toteuttaa toiveeni klassisesta musiikista.

Toissapäivänä keskiviikkona menin sovitusti tapaamaan gastrokirurgia kuullakseni magneettikuvauksen vastaukset. Koska paise ei ole oireillut moneen viikkoon ja antibioottikuuri on ollut koko ajan päällä, olin aivan varma, että paise on kuivunut pois. Menin lääkärikäynnille levollisin mielin, ehkä aavistuksen turhautuneenakin, koska ajattelin lääkärin kertovan pikaisesti, että kaikki on hyvin, tack och hej.

Soitellen lähdin siis sotaan, koska en tiennyt sodan olevan alkamassa. Kirurgi kertoi välittömästi totuuden: paise on edelleen olemassa ja lisäksi aikalailla samankokoisena kuin edellisissä kuvissa. Kuvissa näkyy selkeä märkäpesäke J-pussin kyljessä. Ilmeisesti on niin, että J-pussiin on tullut fisteli eli pieni reikä, josta vuotaa pikkuisen ulostetta tms. infektiota aiheuttavaa tavaraa ja aiheuttaa sitten tuon paiseen. Ymmärrykseni tuota paiseen anatomiaa ja fisteliä ja kaikkea niihin liittyvää kohtaan on hyvin puutteellista. En osaa selittää niitä muille enkä itselleni, mikä vähän häiritsee. Haluaisin tietää, mitä sisälläni tapahtuu.

Paise pitäisi saada pois. Koska siihen ei pure antibiootit, se pitäisi operoida pois, etenkin jos se alkaa toistuvasti oireilla. Ja nyt tullaan siihen kohtaan sotaa, jossa yhtäkkiä tykit jylisee eikä konekiväärien tulitusta pääse mitenkään karkuun: leikkaaminen on kaikkea muuta kuin yksinkertaista, kun paise on kiinni J-pussin kyljessä. Paiseen poistaminen ja fistelin umpeensaattaminen saattaa olla mahdotonta suolenseinämän ohuuden takia, mikä tarkoittaa sitä, että leikkauksessa saatetaan joutua poistamaan koko J-pussirakennelma ja tekemään pysyvä avanne. Ymmärsin, että kirurgi piti sitä hyvin todennäköisenä. Tuollainen leikkaus ei ole mikään pieni operaatio. Kaupanpäälle minusta tietenkin tulisi muumipylly eli peräaukko ommeltaisiin kiinni. Sairaalamme gastrokirurgit lyövät vielä viisaat päänsä yhteen ja yliopistosairaalaakin luvattiin konsultoida. Viikon päästä saan varmasti kuulla jotain lisää.

Kun silloin lähes kolme vuotta sitten ajatus avanteesta ahdisti valtavasti, on se nyt mielessäni suht neutraali asia. Mielissäni siitä en toki ole; helpompaa on käydä vessassa ihan ”tavallisesti”. Eniten ahdistaa leikkauksen jälkeiset päivät ja toipilasviikot. Ne ahdistaa niin paljon, että mieleni on ollut hyvin kiinni niissä ajatuksissa keskiviikkoaamusta lähtien. Onneksi keskiviikkona töissä ei tarvinnut sitten tehdä muuta kuin valvoa oppilaita itsenäisyysjuhlassa ja soittaa heille Narvan marssia alttoviululla. Muuhun olisin tuskin kyennyt. Narvan marssi, sota- ja surumarssi, sopi oikein hyvin tunnelmaani. Työpäivän jälkeen menin suoraan taktiilihierontaan, jonka olin saanut ikäänkuin lahjaksi. Suurelta lahjalta se siinä hetkessä tuntuikin; kosketus avasi välillä kyynelpatoja ja tuntui todella hyvältä siinä ahdistuksessa.

Eilen illalla ahdistus nousi niin suureksi, että kysyin terapeutiltani mahdollisuutta päästä tänään ekstrakäynnille. Se onneksi onnistui ja sain purkaa ja jäsennellä ajatuksiani. Oloni oli jo niin ahdistunut, että se tuntui jopa kipuna rinnassa. Nyt on huomattavasti helpompaa. Silti tuntuu, kuin olisin keskellä painajaista. Odotan, milloin tästä heräisin, ja kaikki olisi taas hyvin. Elämän pienet murheet ja stressinpoikaset menettivät yhtäkkiä merkityksensä. Yhtäkkiä seison taas suurten asioiden edessä. Yhtäkkiä olen taas käpertynyt itseeni.


Kun elämä pysähtyy
Tekee äkkijarrutuksen
Pudottaa polvilleen

Silloin muut jatkavat matkaansa
Mutta omasta maisemasta

Tulee taulu
Jota ei voi lakata
Tuijottamasta

Ikään kuin toivoen
Että maalin alta sittenkin
Löytyisi toinen teos

Mestarin
Alkuperäinen
Aikomus

- Elina Salminen 

torstai 15. marraskuuta 2018

Syövätön edelleen

Eilen illalla olimme onkologin vastaanotolla. Puhun aina, että meillä on onkologikäynti. Se johtuu siitä, että ehkä kahdesti olen käynyt siellä yksin, muuten mieheni on ollut mukana. Myös ensimmäistä leikkausta edeltävällä kirurgikäynnillä hän oli mukana. Yleensä olen aina käynyt lääkärissä yksin, mutta nämä ovat sellaisia niin radikaalisti koko perhettä koskevia asioita, että meille molemmille on ollut itsestäänselvää, että näihin menemme yhdessä. Mieheni kuvasi hyvin fiiliksiä ennen lääkäriä: ikäänkuin olisi menossa oikeudenkäyntiin tietäen olevansa täysin syytön, mutta tiedostaen, että siitä huolimatta saattaa saada vankeus- tai jopa kuolemantuomion.

No niin, eilen siis menimme tuomiota kuulemaan. Vilkaisu ulkoa ikkunasta onkologian päiväosaston potilaskeittiöön sai aikaan pahoinvointimuiston sytostaattiajoilta, mutta se meni onneksi nopeasti ohi. Lääkärillä oli ymmärrys syöpäpotilaiden mielentilasta vastaanotolle tullessa, ja hän kertoi ensimmäiseksi, että ct-kuvissa ei ollut mitään syöpään viittaavaa. Vapauttava tuomio siis! Kuvissa näkyi, että vatsaontelossa oli sinne kuulumatonta nestettä, jonka radiologi oli määrittänyt selittämättömäksi. Onkologi oli kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että neste oli tulehduksen eli siis paiseen aiheuttamaa. Uskotaan siihen. Paisekin kuvissa näkyi. Maksa ja keuhkot olivat puhtaat.

Lääkäri näytti sitten veriarvoni, jotka olivat kaikki viitearvojen rajoissa eli oikein hyviä. Otin itse kuitenkin puheeksi, että haluaisin, että minulta mitattaisiin rauta-arvot ja B12-vitamiinin taso. Jollain edellisellä kerralla lääkäri selvitti minulle, että rautavarastoni eivät voi olla huonot, koska jos ne olisivat, niin mm. punasolujen koosta kertovat veriarvot olisivat myöskin huonot, minkä itsekin tiesin toissa keväältä, kun sain rautatankkausta. Nyt olen selvittänyt asiaa enemmän, ja olen oppinut, että jos B12-vitamiinin taso on huono, nuo samaiset punasoluarvot nousevat. Eli teoriassa on mahdollista, että minulla on huonot rautavarastot ja huono B12-vitamiinin taso, jolloin punasoluarvot ovat suht koht normaalit, ikäänkuin plus miinus nolla.

Mistä sitten keksin tuollaisen mahdollisen B12-vitamiinitason heikkouden? Siitä, että B12-vitamiini imeytyy ymmärtääkseni ohutsuolen loppuosassa, ja kun minulta on suolistoleikkauksien yhteydessä jouduttu lyhentämään ohutsuolta joitain kymmeniä senttejä (juurikin sieltä loppupäästä), niin puutostila on täysin mahdollinen. Lisäksi tiedän, että osa J-pussileikatuista käy säännöllisesti B12-vitamiinipiikillä. Kerroin tuon kaiken yllämainitun lääkärille ja hän ei vastustellut, vaan kirjoitti labralähetteen. Samalla tarkistetaan vielä kilpirauhasarvot.

Kutinalle, jonka takia tämä ylimääräinen ct-kuvaus tehtiin, ei löytynyt selitystä. Nyt kutinaa taas lisäksi on. En kuitenkaan usko, että sillä on mitään tekemistä syövän kanssa. En usko, että millään tulee enää olemaan mitään tekemistä syövän kanssa. En tiedä, mitä kaikkea lääkärin päässä liikkui, mistä kaikesta hän on epävarma, mutta se kävi rivien välistä selväksi, että hänelle tapaukseni ei ole vielä taputeltu ja paketoitu. Seuraava ct-kuvaus on nimittäin jo helmikuussa, kolmen kuukauden päässä nyt loppukuusta otettavasta magneettikuvasta. Puolen vuoden tarkastusväliin siirrytään, kunhan tilanne tasoittuu. Olisi jotenkin helpottavaa, jos seuraava kontrolli ei tulisi niin pian. Vaikka tämän kerran stressitaso oli pieni, halju muisto vain esimerkiksi viime tammikuun kuvauksesta, niin aina ne silti jännittää.

Olo oli tyhjä eilen illalla. Kesti hetken, ennen kuin kaikki päässäni olleet syövän varalta tekemäni suunnitelmat olivat valuneet pois. Tuo hetkellinen pettymyksen kaltainen tunne on kuitenkin pikku hiljaa vaihtumassa tyytyväisyyteen. Ihmismieli on kummallinen ja arvoituksellinen.

tiistai 13. marraskuuta 2018

Paise

On jäänyt magneettitulokset kirjaamatta. Väsymys on lamauttanut. Välillä on valitettavasti taas tuntunut siltä, että väsymys vetää pidemmän korren ja vie voiton koko elämästä, mutta toistaiseksi olen aina onnistunut kuitenkin räpiköimään takaisin pinnalle. Kun neljään päivään typistetty työviikkoni on pulkassa, olen aivan sippi. Torstai-ilta ja koko perjantai ovat nyt viime viikkoina menneet siihen, että olen yrittänyt koota itseäni. Huonosti olen onnistunut. Kaiken pelastus on ollut sitten perjantai-illan orkesteriharjoitus ja sen jälkeinen musisointi uruilla ja lauluäänelläni pimeässä, isossa kirkossa vailla kuulijoita. Musiikki on vetänyt minut ylös suosta.

Toissa viikon torstaina eli viikko magneettikuvauksen jälkeen olin saanut puhelun sairaalasta kesken aamuisen oppitunnin. Heti välitunnilla soitin numeroon takaisin. En tiennyt, mihin puhelu yhdistyisi, mutta tarve soittaa takaisin mahdollisimman pian oli suuri; ei sieltä turhaan soitella. Puhelimeen vastasi yllättäen kirurgi, joka oli minut magneettikuvaukseen lähettänyt. Huh kun pelästyin. Tajusin, että etenkään hän ei turhaan perään soittele. Kerkesin muutaman sekunnin jo pelätä, että nyt hän kertoo syöpälöydöksestä, joten huokasin helpotuksesta, kun kuulin hänen suustaan sanan paise. Vaikka paisekin voi olla todella haastava hoidettava, niin ei siihen silti sytostaatteja tarvita.

J-pussin viereen oli siis muodostunut suolipaise, abskessi. Kuvaushetkellä paise oli muistaakseni vähän alle kaksi senttiä halkaisijaltaan. Tuolloinhan olin syönyt antibioottia jo kaksi viikkoa ja kipukin oli lähes olematon, joten arvelen alkuperäisen koon olleen huomattavasti suurempi. Paiseethan joudutaan usein punkteeraamaan ja pahimmassa tapauksessa niitä hoidetaan viikkotolkulla erilaisin haavanhoitotoimenpitein. Koska paise ei enää vaivannut ja sen paikkakin oli hyvin hankala (sitä ei siis pystynyt millään keinoilla näkemään), kirurgi käski nostaa jo kertaalleen puolittaneeni antibioottiannoksen takaisin alkuperäiseen ja syömään sitä kaksi viikkoa. Kahden viikon päästä tehdään tarkistusmagneettikuvaus. Toive on, että paise on tuolloin kuivunut itsestään pois. Koska asia ei vaivaa enää millään tapaa, uskon niin käyneen. 

J-pussin lähimaastossa näkyi myös suurentuneita imusolmukkeita, mutta koskaan mikään muu ei viittaa suurentumisen johtuvan syövästä, sen oletetaan johtuvan infektiosta. Kun googlettelin paisetta, niin opin, että se syntyy paikallisen tulehduksen seurauksena. Toivottavasti tämänkertainen pussiitin ja paiseen liittolaisuus jäi ainutlaatuiseksi tapaukseksi, jos ne siis edes millään tavoin toisiinsa liittyivät. Ei ole silti mukava jäädä pelkäämään, että aiheuttaako seuraavakin pussiitti paiseen.

Huomenillalla tapaan onkologin ja saan kuulla ct-kuvauksen tulokset. Toivotaan hyviä uutisia sieltäkin.

perjantai 19. lokakuuta 2018

Tähystetty vaan ei diagnosoitu

Kyllä meillä on hyvä sairaala! Toivottavasti se, että poliitikot eivät kaikkien yritysten jälkeenkään onnistuneet saamaan tänne Vaasaan laajaa päivystystä, ei kuitenkaan heikennä palvelun laatua. Jos toissapäivänä soimasinkin päivystyksen hitautta, niin poliklinikoiden toiminta on kyllä huippua. Taisin edellisessä postauksessa kirjoittaa, että odottelin saavani keskiviikkona soiton sisätautipoliklinikalta. Soitto tuli (tietenkin silloin kun istuin suu ammollaan suuhygienistin vastaanotolla, mutta sain soitettua takaisin), mutta ei sisätautipolilta vaan kirurgian poliklinikalta. Ilokaasutoive oli otettu huomioon ja pyyntö tähystyksestä oli lähetetty sinne, missä ilokaasua on tarjolla. Hoitaja tarjosi peruutusaikaa seuraavalle aamulle eli siis eiliselle! Kiitin ja kumarsin ja otin ajan vastaan.

Eilen aamulla menin siis tähystykseen. Vastassa oli tuttu kirurgi. Mennessäni häpesin omaa vaativuuttani: että ”väärän” lääkärin pitää tähystää, kun haluan ilokaasua. Mutta toimenpiteen jälkeen en hävennyt yhtään. Ensimmäistä kertaa nimittäin tunsin kipua, vaikka leijuin syvällä typpidioksidihöyryissä. Mitä tähystys olisikaan ollut ilman ilokaasua?!? Taas olisivat tulleet pintaan toimenpidekammot ja muut möröt, jotka ovat jo painuneet taka-alalle. En taida kovin helpolla ”saavuttamastani edusta” luopua. Mietin jo mielessäni, mitä vastaan, jos ilokaasua aletaan epäämään minulta sillä verukkeella, että kohta kaikki muutkin haluavat samaa palvelua. Vastaukseni olisi, että hehän voivat sanoa tarjoavansa sitä kaikille syövän sairastaneille J-pussileikatuille. Meitä ei nimittäin näillä huudeilla varmasti jonoksi asti ole.

Ennen tähystykseen menoa mietin, mitä tuloksia odotin ja mitä en. Vaikka yleensä puhumme syöpävaarasta aika avoimesti mieheni kanssa, tunsin, että tällä kertaa kumpikaan ei ollut valmis sanomaan ääneen, että sekin mahdollisuus olisi olemassa. Ajattelin, että J-pussista voisi löytyä pahaa tulehdusta, joku syvä haava (joka ei tosin vuotanut verta eli tuntui siksi epätodennäköiseltä), pikkuhiljaa muodostunut rakenneongelma tai Crohnin tautiin viittaavia aftoja. Tai syöpä. Tuntui kuitenkin, että syövän jälkeen pahin skenaario olisi se, että mitään ei löytyisi ja sitä pelkäsin oikeastaan eniten. Valitettavasti pelkoni kävi toteen. J-pussin limakalvo oli kuulemma selvästi tulehtunut ja ärtynyt, mutta ilmeisesti se ei kirurgin mielestä selittänyt kipua, koska hän laittoi kiireellisen lähetteen lantionalueen magneettitutkimukseen, jotta nähdään, onko pussin ulkopuolella esim. paise tai jotain muuta, joka aiheuttaa kipua. Tuo jotain muuta kalskahtaa vaan korvaani pahasti, koska niillä sanoin tuo samainen kirurgi kuvasi ihan ensimmäisen leikkauksen jälkeen niitä löytöjä, jotka sittemmin osoittautuivat syöväksi. Nykyään puhumme toki hänen kanssaan syövästä sen oikealla nimellä, mutta silloin hän ei vain todennäköisesti halunnut mennä patologilausunnon edelle ja varmasti toivoi, ettei se syöpää olisi ollut, mitä hän leikkasi minulta pois. Tähystyksen jälkeen olin hyvin hämmentynyt ja lamaantunutkin.

Sosiaalinen media näytti taas kyntensä. Olen liittynyt Facebookiin vasta sairastuttuani syöpään, jotta pääsin nimenomaan avanne- ja J-pussileikattujen suljettuihin vertaistukiryhmiin. Vaikka käytän nykyään Facebookia toisinaan vähän liikaa muutenkin, on nuo äsken mainitut ja muutkin vertaistukiryhmät edelleen se juttu, mikä minut Facebookissa pitää. Pyysin vertaisiltani eilen heidän kokemuksiin perustuvia arvauksia siitä, mikä kipuni voisi aiheuttaa. Kaksi naista vastasi, että munasarjassa oleva kysta on aiheuttanut heille tuollaista kipua J-pussiin, ja ainakin toisella heistä iso kysta oli lisäksi hävinnyt itsestään. Tuntui hyvältä ajatella, että syy voisi olla tuollainen hyvänlaatuinen ryökäle.

Väkisinkin tilanne pyörii mielessä. Kalenterissa on monta sairaalassakäyntiä lähiviikoille, kun onkologiltakin tuli laboratorio-, ct-kuvaus- ja lääkäriaika tähän samaan syssyyn. Sinänsä hienoa ja ihmekin, että kaikki ajat sattuivat oppituntieni ulkopuolelle, eli menemiset eivät vaadi onneksi erikoisjärjestelyjä. Käynnit sairaalassa muistuttavat kuitenkin elämäni varjoisasta puolesta; siitä, joka arkitouhuissa jää taka-alalle, mutta on valmis nostamaan päätään heti, kun siihen tulee vähänkin aihetta.

Kysyin lääkäriltä tähystyksen jälkeen, mitä teen, jos kipu yltyy. Hän olisi antanut minulle toisenkin antibiootin nykyisen rinnalle, mutta kun se oli se vuodentakainen syyhy-Flagyl, en ollut valmis sitä testaamaan uudestaan. Lääkärin vastaus oli, että ”sitten osastolle”. Saa olla kyllä kipu aivan tajuton, jotta nähtäisiin se ihme, että kirjautuisin osastolle. Onneksi tänään on tuntunut vähän helpommalta. Jospa kivun syy olisi kuitenkin sellainen, johon antibiootti (tai aika) pikku hiljaa vaikuttaa.

tiistai 16. lokakuuta 2018

Apua edelleen odotellessa

Sen jälkeen kun olin eilen valuttanut elämästäni täydellisen hukkaan kuusi tuntia istumalla päivystyksessä saamatta käytännössä mitään apua vaivaani, ei ajatukseni olleet kaikilta osin painokelpoisia ja jäi siis tilanne päivittämättä tänne. Jos asian noin niin kuin nätisti ilmaisee. Hiukan nimittäin kypsytti.

Otettiin siellä kuitenkin labrakokeet. Valkosoluarvot normaalit mutta Crp 45. Se kertoi sen, että tilanne ei ole hälyyttävä, mutta jossain on tulehdus. (Normaali pussiitti ei nosta mulla tulehdusarvoja.) Toki sain lopulta tavata lääkärinkin, mutta hänen osaamisensa ei riittänyt auttamaan mua. Tilanne oli meille molemmille äärimmäisen turhauttava. Eniten pänni kuitenkin se, että päivystyksessä istutettiin minunlaistani, joka varsin hyvin olisi pärjännyt kotona, kun tilanne oli se, että henkilökuntavajaus oli mittava ja potilaita liikaa. Olisivat tulleet sanomaan että ”Tack och adjö, sinuun ollaan yhteydessä huomenna.” Täytyisi antaa rakentavaa palautetta.

Lääkäri kirjoitti toki kiireellisen lähetteen gastropolille ja tänään soitin sinne itse perään ibd-hoitajan puhelinajalla. Odotan huomenna sieltä puhelua takaisin, kunhan hoitaja pääsee juttelemaan minua aiemminkin hoitaneen lääkärin kanssa.

Samanaikaisesti olen tietysti koko ajan toivonut, että kipu katoaisi yhtäkkiä. Mutta ei. Se ei itse asiassa vessan ulkopuolella ole enää niin tuntuva eikä jatkuva kuin viikonloppuna, mutta vessareissut ovat tuskallisia. Onneksi antibiootti on tehnyt sen, että päivittäinen istuntojen määrä on suurin piirtein puolittunut siitä noin viidestätoista, mitä se viikko sitten oli, mutta toisaalta jos olisin edelleen vesiripulilla, ei tarvitsisi niin pinnistellä ja kipu olisi luultavasti pienempi. Valitettavasti on pakko todeta, että olen alkanut odottaa tähystykseen pääsyä, niin inhottavaa kuin se onkin. Toki muistutin hoitajaa tänään suhteestani ilokaasuun ja toivon, että tuo suhde saa säilyä.

maanantai 15. lokakuuta 2018

Pussiittiako ”vain”

Lopetin edellisen antibioottikuurin heinäkuun puolivälissä.  Suolen tila huononi välittömästi ab-kuurin lopetettuani siitä huolimatta, että tuplasin samalla probiootti Vivomixxin määrän, joten tiesin, että on vain ajan kysymys, milloin aloitan uuden kuurin. Ajasta tuli kuitenkin olettamaani pidempi. Samalla kävi kyllä niinkin, että pikku hiljaa taas sopeuduin siihen, että vessakäyntejä oli päivässä 10 tai enemmän ja öisinkin vähintään yksi. Havahduin ulosteen koostumukseen tai oikeastaan koostumuksettomuuteen vasta siinä vaiheessa, kun otin ulostenäytteen ja jouduin kaatamaan näytteen purkista näyteputkeen, koska tuotoksessa ei ollut mitään lusikoitavaa. Liian pitkään siis odotin. Mutta aiemmissa pussiiteissa verenvuoto on ollut se merkki, joka on viimeistään saanut hälytyskelloni soimaan, mutta nyt tuota hälytystilaa ei - onneksi - tullut. Nyt hälytyskellona toimi viime torstaina alkanut kipu. Aiempienkin pussiittien yhteydessä olen ollut vähän kipeä alavatsalta. Nytkin alavatsa on arka, mutta varsinainen kipu on kuitenkin J-pussin sisällä eli peräaukon sisäpuolella. Istuminen sattuu ja seistessä jomottaa. Vessakäynnit ovat tuskallisia.

Perjantaiaamuna jätin ulostenäytteen labraan ja samalla aloitin antibioottikuurin omavaltaisesti. Olen siis jo aikaa sitten sopinut lääkärin kanssa, että voin näin tehdä, ja antibioottia on kirjoitettuna reseptille hur mycket som helst. Antibiootti alkoi jo viikonloppuna vaikuttaa positiivisesti ulosteen koostumukseen ja vessassakäyntitiheyteen, niin kuin se on aiemmillakin kerroilla tehnyt. Ciprofloxacin sopii minulle todella hyvin. Kivunpoistajaksi siitä ei kuitenkaan ollut. Viikonloppuna odotin koko ajan, että kipu poistuisi itsekseen (tai siis antibiootin vaikutuksesta), ja koska yleisvointini ei kielinyt mistään valtavasta tulehduksesta, priorisoin yhteisen ajan perheen kanssa päivystyksessä istumisen edelle. Ajattelin, että arkena spesiaaliavun saanti on helpompaa.

Kun tänään aamupäivällä olin soittanut tarpeeksi monta kertaa tarpeeksi moneen numeroon, sain vihdoin jätettyä soittopyynnön jollekin hoitajalle joka voi auttaa akuutissa tilanteessa, koska IBD-hoitaja ei ole töissä maanantaisin. Hyvin pian sainkin sitten soiton sisätautihoitajalta ja sen jälkeen vielä erikoistuvalta gastrolääkäriltä. Huonoa tuuriani on se, että kaikki sairaalan kolme gastroenterologia eli suolistolääkäriä ovat poissa töistä tänään ja huomenna. Perheelliset miehet pitänevät syyslomaa samaan aikaan kuin lapsensa ja se heille suotakoon. Tuo erikoistuva kehotti päivystykseen ja sillä tiellä olen. Mies kesken työpäivää töistä kotiin syyslomalaisia hoitamaan, jotta minä voin nyt istua tunti tolkulla toimettomana sairaalan käytävällä...

Reilun puolen tunnin odotuksen jälkeen pääsin ilmoittautumaan. Ilmoittautumisluukun hoitaja katsoi selvästi ensin skeptisesti tällaista terveennäköistä kahdella jalalla keskellä päivää päivystykseen tulijaa, mutta kun hän oli kysynyt ratkaisevan kysymyksen ”onko sulla aiemmin ollut suolisto-ongelmia” ja saanut siihen varovaisen vastauksen, että ”no on mulla ollut mm. syöpä siellä”, niin skeptisyys poistui ja sain varsin asiallista palvelua. Yhdessä tuumin totesimme, että paikkani on kirurgian jonossa. Tässä sitä nyt yritetään tappaa aikaa, vaikka juuri nyt minun pitäisi olla elämäni toisella urkutunnilla. Sydämeni vuotaa verikyyneleitä! Silti tuntuu, että olen oikeassa paikassa juuri nyt.

Perästä kuuluu, miten kävi.