lauantai 13. huhtikuuta 2019

Kuolevan kohtaamisesta

Viime syksynä kouluttauduin syöpäyhdistyksemme tukihenkilöksi. Jokainen syöpään sairastunut ja hänen läheisensä voi saada tilanteeseensa vertaistukea. Tukihenkilöä voi kysyä joko syöpäyhdistyksen kautta tai tukihenkilölle voi soittaa suoraan, jos hänen yhteystietonsa löytyvät ko. syöpäyhdistyksen sivuilta. Minulle oli tärkeää ryhtyä tukihenkilöksi, koska haluan mielelläni auttaa muita tällaiseen vaativaan elämäntilanteeseen joutuneita ja koen, että koko oma sairastamiskokemus tuntuu mielekkäämmältä, kun siitä on jollekin myös hyötyä.

Meistä tukihenkilöistä pidetään syöpäyhdistyksessä hyvää huolta. Vuosittain meidät kutsutaan mm. koulutuspäiville. Vuosi sitten olin tuollaisessa koulutuspäivässä yhtenä ”kouluttajana” kertomassa oman tarinani otsikolla Lapsiperheen tukipolku, kun äiti sairastuu syöpään. Olin nimittäin juuri tuolloin käynyt kokemustoimijakurssin ja sillä mandaatilla minua tuohon tilaisuuteen pyydettiin. Oikein antoisa oli tuo kokemus.

Tänä vuonna, noin kuukausi sitten, kokoonnuimme taas ja päällimmäisenä aiheena oli Kuolevan kohtaaminen sekä Mitä kuolemassa tapahtuu. Luennoitsijana oli ikäiseni, eteläsuomalaisen saattohoitokodin johtaja, itsekin syövän lapsena sairastanut Riikka Koivisto. Kylläpä olikin luento! Ja kylläpä tuo henkilö on oikealla alalla! Hänen ajatuksiaan voi lukea ja kuunnella tästä Iltalehden haastattelusta, suosittelen lämpimästi. Ennen kuin Riikka videolla valaisee saattohoitotilannetta, hän kertoo ensin, miten kohdata vakavasti sairastunut läheinen. Se tilanne tulee eteen meille jokaiselle varmasti, joten tuon videon katsominen ei mene hukkaan. Omat kokemukseni siitä, mikä oli parasta minun kohtaamistani silloin kun sairastuin, ovat hyvin samanlaiset kuin Riikan luettelemat asiat.

Koulutuspäivän luento herätti minussa hyvin paljon tunteita. Osin asetuin itse kuolevan osaan; siihen, joka minun piti käydä läpi heti sairastuttuani, jolloin ei vielä tiedetty, miten tässä sairastamisessa tulisi käymään, etenkin kun todennäköisyydet eivät olleet puolellani. Halusin tulla kuoleman kanssa tutuksi, jotta pystyin keskittymään elämiseen. Toisaalta mietin Riikan sanomisia myös sen kautta, että olin juuri menettänyt yhden syöpäsiskoistani, Leenan. Mietin, mitä tein ja sanoin, ja mitä olisi pitänyt tehdä ja sanoa. En varmasti ollut ainoa, jota tuo luento kosketti.

Tunnen itseni äärimmäisen etuoikeutetuksi, että sain olla kuulijana tuolla luennolla. En ole menettänyt ketään isovanhempiani läheisempiä ihmisiä enkä ollut heidänkään kuollessaan tai kuolemaa edeltävinä päivinä läsnä - osin välimatkan, osin nuoruuteni, osin syntymättömyyteni takia. En tiedä käytännössä, millaista on kohdata saattohoidossa oleva ihminen tai että miltä kuolema näyttää ja tuntuu, mutta olen varma siitä, että kun tulee sen aika, että jotain läheistäni hyvästelen, on tuosta luennosta minulle suuri apu. Tieto vähentää epävarmuutta ja pelkoja.

Taas olen saanut kokea, kuinka paljon sairastamiseni on minua rikastuttanut. Ihmeellistä.

maanantai 4. maaliskuuta 2019

Sairaslomalla ei hiihdelty

Meidän seudulla vietettiin viime viikolla hiihtolomaa. Meillä oli valmis laskettelureissusuunnitelma ja sopivia välineitä oli haalittu kaupoista ja nettikirppareilta pitkin talvea. Viikko ennen lähtöä mies sairastui, nousi kuume. Tiistai-iltapäivänä aloin tuntea, että liityn sairastuneiden joukkoon. Ei auttanut sinkki eikä muu, vaan kuume nousi minullekin. Ajattelimme kuitenkin, että onneksi sairastuimme niin hyvissä ajoin, että ehdimme kyllä kuntoon ennen loman alkua. Pelkäsimme vain, että lapset saavat tartunnan. Oljenkortena oli lasten lämpöily pari viikkoa aiemmin; jospa se oli samaa tautia. 

Nyt on hiihtoloma takana ja tiedämme miten se meni: mies tervehtyi ja lapset pysyivät terveinä, mutta minun oloni ei helpottanut. Ei ollut puhettakaan, että jaksaisin lähteä reissuun. Jaoimme lopulta perheen kahtia ja miesväki lähti laskettelemaan. Minä ja tytöt vietimme yksinkertaista kotielämää. Onneksi tuollaisille 3- ja 5-vuotiaille ilot löytyvät pienistä asioista, kuten pitkästä junaradasta pitkin olohuonetta ja kultamitalijuhlien keksitarjoilusta sen jälkeen, kun pihalla käyty hiihtokilpailu 5-vuotiaan ja näkymättömien kilpakumppanien välillä oli päättynyt riemulliseen voittoon. Suuri onni on turvallinen piha, jossa lapset voivat leikkiä ja hiihtää ilman äitiä. Kerran jaksoin käydä ulkoilemassa ja toisen kerran kauppareissulla viikon aikana. Tauti on sitkeää; ei auttanut hiihtoloman hiljaiselo. Tätä kirjoittaessani istun terveyskeskuksessa, jotta pääsisin lääkärille, joka voisi kuunnella keuhkoni. Ei ollut töihin vielä asiaa.

Minun jäämistä kotiin — lähelle omaa sairaalaa — puolsi toinenkin asia: heti hiihtoloman alkajaisiksi oireillut suoleni. Koko lauantaipäivän vatsassa poltti. Iltapäivää kohden polte voimistui ja lisäksi alkoi tulla aaltomaisia, tukokseen viittaavia kipuja. Olo oli niin kaukana normaalista, että koko ajan pohdin päivystykseen lähtöä. Päädyin kuitenkin soittamaan sinne ensin, ja kun kuulin, etten tulisi tapaamaan ketään tuttua lääkäriä, päätin että sinnittelen loppuun asti kotona, siitä huolimatta, että olin todella huolissani. Oletetettavasti kyseessä oli kuitenkin jonkin asteinen tukos siitä huolimatta, että suoli toimi koko ajan jonkin verran. Muutaman tunnin yöunen jälkeen heräsin nimittäin siihen, että pidätyskyky ei toiminut vaan ripuli losahti housuun. Tätä on aiemmin tapahtunut ainoastaan tukoksien jälkeen, jolloin ilmeisesti tukoksen auettua paine suolessa käy yhtäkkiä niin kovaksi, että sulkijalihaksetkin antavat periksi.

Sunnuntaina outo olo vielä hieman jatkui ja tuoreessa muistissa oli vielä myös kaksi viikkoa aiemmin tullut suolitukos. Noissa oli yhteensä niin paljon painolastia, että yhtäkkiä jouduin taas keskelle syöpäpelkoa. Se ei ollut edes mikään pelkkä pelko vaan lähestulkoon varmuus  — ja tämä vain muutama päivä sen jälkeen, kun olin ystävälleni kirjoittanut, että luotan täysin, että syöpä ei enää tule takaisin. Kovinpa hutera oli näköjään se luotto! Sunnuntai-iltana olin varma, että syöpä on levinnyt ja nyt alkaa valmistautuminen kohti kuolemaa. Olin onnellinen, että ct-kuvat oli otettu vain viikkoa aiemmin — ja olin varma, että niissä näkyisi jotain vatsalaukussa. Kovin lähellä pintaa tuo syöpäpeikko näköjään lymyilee, vaikka pinnan alla suurimmaksi osaksi onkin.

Alkuviikosta vatsa kuitenkin rauhoittui. Päivän-pari söin varovaisesti, mutta sitten unohdin sen. Ja unohdin syöpäpelkoni. Vakuutin miehelleni, ettei hän sittenkään ole minua menettämässä, vaikka olin aivan varma asiasta viikonloppuna. Suolistolääkäri soitti sovitusti kontrollipuhelun perjantaina ja huoliini vastauksena hän kertoi jo ennakkoon sen, minkä tulen virallisesti kuulemaan onkologilta ylihuomenna: tuoreissa ct-kuvissa ei näy syöpää. Helpotus! Nyt saan jatkaa kaiken muun kuin hautajaisten suunnittelua.

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Olisiko tässä apu?

Käyn edelleen viikottain psykoterapiassa. Viime syksynä mietin, että juttua tuskin riittää kovin pitkään joka viikolle ja käyntejä aletaan varmasti harventaa, mutta sen verran värikästä tämä kuntoutuminen kaikkine vaiheineen ja äkillisine käänteineen on ollut, että ei ole vielä tarvinnut miettiä käyntikertojen harventamista. Tällä viikolla on kuitenkin hiihtolomaa terapiastakin.

Viime viikolla mietimme terapiassa kovasti sitä, mistä saisin enemmän voimia ja jaksamista, kun tuntui, että lähestyn taas uupumista. On hauska huomata, miten sitä saa kiinni omista tuntemuksistaan ja perimmäisistä ajatuksistaan, kun niitä pallottelee toisen ihmisen kanssa, etenkin kun se toinen ihminen on ihmismielen ammattilainen. Olin heti sitä mieltä, että en ole sairasloman tarpeessa töistä. Vaikka töissäkin on uuvuttavia piirteitä, niin enemmän se silti antaa kuin ottaa. Mietin ääneen, että tarvitsisin oikeastaan sairaslomaa kotoa. Vähän hirvitti sanoa tuo asia ääneen, mutta olen pikku hiljaa oppinut, ettei ole ajatuksia, joita ei voisi ääneen sanoa. Olen vähitellen hyväksynyt sen tosiasian, että todellinen minäni on aika kaukana ihanneminästäni, ja vaikka se monesti kirpaiseekin, niin on se myös valtavan helpottavaa. Niin, olin siis ottamassa lomaa lapsista ja kodinhoidosta. Kun asiaa hetken siinä pyöriteltiin, niin tajusin, ettei asian laita kuitenkaan ollut niin. Jaksaisin kyllä niin työn, perheen kuin kodinkin kanssa, kunhan minulla yksinkertaisesti olisi vähän enemmän omaa aikaa.

Kun on luonteeltaan tällainen kummallinen sekoitus introverttiä ja ekstroverttiä, niin täytyisi muistaa ottaa huomioon molemmat puolet. Tarvitsen välillä oman tilan ja hetken. Tarvitsen omia juttuja. Tuo tarve ei täyty sillä, että käyn yhtenä iltana sählyssä (ja sen jälkeisessä naisten saunassa!) ja toisena iltana orkesterissa soittamassa, niin tärkeitä kuin sekä musiikki että liikunta (ja se maailmanparannussauna) minulle ovatkin. Tarvitsen lisäksi aikaa ja rauhaa ajatella, murehtia, haaveilla. Ja eilen sen taas tajusin: tarvitsen mahdollisuuden kirjoittaa blogia, mikä tietysti liittyy vahvasti yhteen noiden ajattelemisen, murehtimisen ja haaveilun kanssa. Tämä blogi on yksi minun jutuistani. Yritän tsempata. Muistuttakaahan, jos taas meinaan unohtaa.

tiistai 26. helmikuuta 2019

Elämä on taas opettanut - myös kuolemasta

Niin monet blogikirjoituksen raakileet olen kirjoittanut päässäni, mutta en jostain syystä ole saanut otettua itselleni sitä aikaa, jonka blogin päivitys vaatii. Olisi monenmoista kirjoitettavaa. Haluaisin kirjoittaa tuoreista suolitukoksista ja muista ahdistavista tuntemuksista, jotka yhtäkkiä hävittivät varmuuden siitä, että minun osaltani syöpä on jäänyt taakse. Voisin kertoa hyvästä käynnistä suolistolääkärin vastaanotolla tai siitä, kuinka elämä on edelleen väsynyttä ja rankan oloista. Voisin kirjoittaa tämän hetkisestä olotilasta, kun olen oikeasti sairas — ilmaus jota käytin hieman harkitsemattomasti 2,5 vuotta sitten tässä postauksessa ja jolle yhdessä kommentissa sitten hymyiltiin — mikä aiheutti sen kurjan tilanteen, että vain puolet meidän perheestä pääsi toteuttamaan koko perheelle tarkoitetun laskettelureissun näin hiihtoloman kunniaksi.

Mutta ennen kuin osaan kirjoittaa mistään muusta, on kuormasta purettava pois kaikkein päällimmäisin asia: Leena on poissa. En ole tainnut mainita häntä täällä blogissa aiemmin. Tapasin Leenan ensimmäistä kertaa kaksi vuotta sitten kevättalvella syöpäyhdistyksen järjestämässä pienessä jumpparyhmässä. Leena teki heti minuun vaikutuksen valoisuudellaan. Kun esittelimme itsemme, Leena kertoi, että hänen syöpänsä on krooninen. Emme noilla jumppakerroilla päässeet tutustumaan toisiimme sen kummemmin, mutta hän jäi vahvasti mieleeni: voiko syöpäkroonikko tosiaan olla noin elämää pursuava?

Vuosi sitten kouluttauduin kokemustoimijaksi (ja on käsittämätöntä, etten ole itselleni niin tärkeästä asiasta saanut aikaiseksi postausta). Leena oli myös tuolla kurssilla ja löysimme toisemme välittömästi. Tärkeä yhteinen tekijä meidän välillämme oli se, että sairaustaustamme oli sama ja pystyimme sen myötä samaistumaan toisiimme ehkä paremmin kuin muihin kurssilaisiin, mutta myös kemiamme kohtasivat. Kokemustoimijuuden ympärillä tapasimme muutamia kertoja kevään aikana. Kouluttauduimme viime syksynä molemmat myös tukihenkilöiksi, mikä toi meidät jälleen yhteen. Tapasin Leenan vuoden aikana noin seitsemän kertaa. Noiden kertojen välissä seurasin tiivisti Leenan blogia. Leenan elämästä ja hänen blogistaan huokunut elämänilo ja elämänhalu oli erittäin opettavaista. Hän todella eli todeksi sanontaa: ”Yhtenä päivänä meistä jokainen kuolee. Kaikkina muina päivinä me elämme.” 

Tapasin Leenan viimeisen kerran pari päivää ennen joulua käydessäni viemässä hänelle suht pikaisesti joulutervehdyksen. Istuessamme heidän olohuoneessaan minulle tuli vahvasti tunne, että Leenan matka ei olisi enää pitkä. Puheissaan Leena ei antanut tuollaisille aavistuksille mitään aihetta, päin vastoin: Ajatukset olivat tulevaisuudessa ja paremmassa voinnissa. Lopulta Leenan tila heikkeni nopeasti loppuvuodesta ja tammikuun 13. päivä hän nukkui pois. 

Paitsi elämästä, Leena opetti tietämättään minua myös kuolemasta. En tuntenut Leenan perhettä. Tiesin hyvin ylimalkaisesti keitä hänen perheeseensä kuuluu, mutta en tiennyt, tiesivätkö he mitään minusta. Siitä huolimatta tunsin vahvasti, että minun kuuluu käydä surutalossa. Olin aikonut käydä Leenan luona sairaalassa, mutta Leena ennätti kuolla edellisenä päivänä. Niin oli varmasti jostain syystä tarkoitettu, vaikka sitä oli aluksi vaikea hyväksyä. Viisi päivää Leenan kuoleman jälkeen ajoin heidän kotiinsa. Vaikka Leena oli henkeen ja vereen asti kukka- ja puutarhaihminen, niin tunsin, että minulle luontaisin tapa muistaa Leenan läheisimpiä ihmisiä oli viedä mukanani jotain, joka auttaisi yli yhdestä sellaisesta hetkestä, jolloin suru olisi suurempi kuin kyky tehdä ruokaa.

Jännitti. En tiennyt yhtään ketä kohtaisin enkä sitä, mitä sanoisin. Ja mitä sitten kohtasin: valtavan lämpimän vastaanoton. Minut tunnettiin nimeltä ja sain kokea, että käyntiäni arvostettiin. Ennen kaikkea tuo käynti oli tärkeä minulle: minun tuttavuuteeni, ystävyyteni Leenan kanssa sai arvoisensa lopun. Muuten aivan liikaa olisi jäänyt roikkumaan ilmaan. Hautajaisiin menin taas arkaillen, mutta intuitiotani kuunnellen, eikä taaskaan mennyt pieleen. Tunnen itseni etuoikeutetuksi, että sain tuntea Leenan ja sain olla mukana hänen kauniissa siunaus- ja muistotilaisuudessaan.

Rohkaisenkin: lähestykää sairastunutta, lähestykää kuolevaa, lähestykää kuolleen omaisia. Saatte itse paljon enemmän kuin ikinä pystytte itse antamaan. Ja kuitenkaan sitä oman annin vähäisyyttä ei pidä vähätellä; se tuntuu vastapuolesta todennäköisesti paljon suuremmalta kuin sinusta. Aseta itsesi toisen asemaan: Haluaisitko, että sinut sairastuneena tai kuolevana sivuutettaisiin? Haluaisitko, että joutuisit hautaamaan läheisesi yksinäisyydessä, vaikka olisit toivottanut hautajaisiin kaikki tervetulleiksi? Et haluaisi. Ei kukaan muukaan halua. Ei tehdä asioista vaikeita. En minä tiennyt, arvostaisiko Leenan perhe tuntemattoman tekemää ruokaa ja sämpylöitä. Tein vain sen, minkä itse olisin toivonut jonkun tekevän minulle samassa tilanteessa. Loppujen lopuksi yksinkertaista.

Kiitos, Leena, kaikesta mitä opetit.

torstai 13. joulukuuta 2018

Väärä hälytys

Kun kirurgista ei ollut vielä tänäänkään kuulunut mitään, ja kuitenkin janosin lisätietoja terveyteni tulevaisuuden suhteen, niin avasin nyt illalla Omakannan sillä ajatuksella, että jos sinne olisi jotain tekstiä tullut. Ja olihan sinne juuri tänään tullut! Jouduin tavaamaan tekstin useampaan kertaan, että todella uskalsin uskoa todeksi sen, mitä sieltä luin. Kyseessä oli gastrokirurgien röntgenpalaveri, jossa oli yksi radiologi paikalla. Ote tekstistä:

[…] kontrolli-MRI-kuvauksessa 26.11. on J-pussin vieressä oleva paise hävinnyt […] Radiologisesti on paise siis hävinnyt, tässä vaiheessa ei tarvetta invasiivisiin toimenpiteisiin, konservatiivinen hoitolinja, potilas voi yrittää jättää antibioottilääkitys pois, pussiitin suhteen jatkohoito sisätauti-gastropoliklinikalla. […] Yliopistosairaalaa ei tarvitse nyt konsultoida koska paise on radiologisesti hävinnyt. […] 

Paisetta ei siis enää olekaan! Tuommoinen radiologinen katoamistemppu oli enemmän kuin toivottavaa, mutta kyllä olen suuren hämmennyksen vallassa. Mikä oli tarkoitus tällä energiat syöneellä väärällä hälytyksellä? Oletan, että reilun viikontakaisella lääkärikäynnilläni kirurgi tulkitsi epähuomiossa vanhempia magneettikuvia tai niiden lausuntoa. Erehdyksiä sattuu enkä ole hänelle mitenkään vihainen tai katkera, mutta kohtuuttoman turhalta tuntuu se ahdistus, jota olen joutunut kokemaan.

Lucian-päivä toi totisesti vähän valoa elämään. Tässä lopen väsyneessä olotilassa se valo ei kuitenkaan kanna kovin pitkälle. Jospa yö toisi siihen avun.

lauantai 8. joulukuuta 2018

Soitellen sotaan

Harmittaa, kun nyt (taas) jäi yksi aikomani blogikirjoitus välistä. Olisi ollut kerrankin positiivista kirjoitettavaa. Mutta täytyy ottaa sille aika myöhemmin, sillä nyt painaa akuutimmat asiat päälle.

Lokakuinen paise tarkistuskuvattiin magneetissa viime viikon maanantaina. Kuvaus meni hyvin ja tällä kertaa hoitaja muisti toteuttaa musiikkitoiveeni alusta asti ja sain kuunnella klassista musiikkia koko kuvauksen ajan. Olin tyytyväinen siitäkin huolimatta, että musiikki oli vähän liian vaisua pianomusiikkia kyetäkseen peittämään magneettikuvauskoneen paukutukset, piipitykset ja surinat. Vaimea pianomusiikki pesi kuitenkin 6-0 edelliskerran Iskelmäradion, jota jouduin kuuntelemaan valtaosan ajasta hoitajan unohdettua toteuttaa toiveeni klassisesta musiikista.

Toissapäivänä keskiviikkona menin sovitusti tapaamaan gastrokirurgia kuullakseni magneettikuvauksen vastaukset. Koska paise ei ole oireillut moneen viikkoon ja antibioottikuuri on ollut koko ajan päällä, olin aivan varma, että paise on kuivunut pois. Menin lääkärikäynnille levollisin mielin, ehkä aavistuksen turhautuneenakin, koska ajattelin lääkärin kertovan pikaisesti, että kaikki on hyvin, tack och hej.

Soitellen lähdin siis sotaan, koska en tiennyt sodan olevan alkamassa. Kirurgi kertoi välittömästi totuuden: paise on edelleen olemassa ja lisäksi aikalailla samankokoisena kuin edellisissä kuvissa. Kuvissa näkyy selkeä märkäpesäke J-pussin kyljessä. Ilmeisesti on niin, että J-pussiin on tullut fisteli eli pieni reikä, josta vuotaa pikkuisen ulostetta tms. infektiota aiheuttavaa tavaraa ja aiheuttaa sitten tuon paiseen. Ymmärrykseni tuota paiseen anatomiaa ja fisteliä ja kaikkea niihin liittyvää kohtaan on hyvin puutteellista. En osaa selittää niitä muille enkä itselleni, mikä vähän häiritsee. Haluaisin tietää, mitä sisälläni tapahtuu.

Paise pitäisi saada pois. Koska siihen ei pure antibiootit, se pitäisi operoida pois, etenkin jos se alkaa toistuvasti oireilla. Ja nyt tullaan siihen kohtaan sotaa, jossa yhtäkkiä tykit jylisee eikä konekiväärien tulitusta pääse mitenkään karkuun: leikkaaminen on kaikkea muuta kuin yksinkertaista, kun paise on kiinni J-pussin kyljessä. Paiseen poistaminen ja fistelin umpeensaattaminen saattaa olla mahdotonta suolenseinämän ohuuden takia, mikä tarkoittaa sitä, että leikkauksessa saatetaan joutua poistamaan koko J-pussirakennelma ja tekemään pysyvä avanne. Ymmärsin, että kirurgi piti sitä hyvin todennäköisenä. Tuollainen leikkaus ei ole mikään pieni operaatio. Kaupanpäälle minusta tietenkin tulisi muumipylly eli peräaukko ommeltaisiin kiinni. Sairaalamme gastrokirurgit lyövät vielä viisaat päänsä yhteen ja yliopistosairaalaakin luvattiin konsultoida. Viikon päästä saan varmasti kuulla jotain lisää.

Kun silloin lähes kolme vuotta sitten ajatus avanteesta ahdisti valtavasti, on se nyt mielessäni suht neutraali asia. Mielissäni siitä en toki ole; helpompaa on käydä vessassa ihan ”tavallisesti”. Eniten ahdistaa leikkauksen jälkeiset päivät ja toipilasviikot. Ne ahdistaa niin paljon, että mieleni on ollut hyvin kiinni niissä ajatuksissa keskiviikkoaamusta lähtien. Onneksi keskiviikkona töissä ei tarvinnut sitten tehdä muuta kuin valvoa oppilaita itsenäisyysjuhlassa ja soittaa heille Narvan marssia alttoviululla. Muuhun olisin tuskin kyennyt. Narvan marssi, sota- ja surumarssi, sopi oikein hyvin tunnelmaani. Työpäivän jälkeen menin suoraan taktiilihierontaan, jonka olin saanut ikäänkuin lahjaksi. Suurelta lahjalta se siinä hetkessä tuntuikin; kosketus avasi välillä kyynelpatoja ja tuntui todella hyvältä siinä ahdistuksessa.

Eilen illalla ahdistus nousi niin suureksi, että kysyin terapeutiltani mahdollisuutta päästä tänään ekstrakäynnille. Se onneksi onnistui ja sain purkaa ja jäsennellä ajatuksiani. Oloni oli jo niin ahdistunut, että se tuntui jopa kipuna rinnassa. Nyt on huomattavasti helpompaa. Silti tuntuu, kuin olisin keskellä painajaista. Odotan, milloin tästä heräisin, ja kaikki olisi taas hyvin. Elämän pienet murheet ja stressinpoikaset menettivät yhtäkkiä merkityksensä. Yhtäkkiä seison taas suurten asioiden edessä. Yhtäkkiä olen taas käpertynyt itseeni.


Kun elämä pysähtyy
Tekee äkkijarrutuksen
Pudottaa polvilleen

Silloin muut jatkavat matkaansa
Mutta omasta maisemasta

Tulee taulu
Jota ei voi lakata
Tuijottamasta

Ikään kuin toivoen
Että maalin alta sittenkin
Löytyisi toinen teos

Mestarin
Alkuperäinen
Aikomus

- Elina Salminen 

torstai 15. marraskuuta 2018

Syövätön edelleen

Eilen illalla olimme onkologin vastaanotolla. Puhun aina, että meillä on onkologikäynti. Se johtuu siitä, että ehkä kahdesti olen käynyt siellä yksin, muuten mieheni on ollut mukana. Myös ensimmäistä leikkausta edeltävällä kirurgikäynnillä hän oli mukana. Yleensä olen aina käynyt lääkärissä yksin, mutta nämä ovat sellaisia niin radikaalisti koko perhettä koskevia asioita, että meille molemmille on ollut itsestäänselvää, että näihin menemme yhdessä. Mieheni kuvasi hyvin fiiliksiä ennen lääkäriä: ikäänkuin olisi menossa oikeudenkäyntiin tietäen olevansa täysin syytön, mutta tiedostaen, että siitä huolimatta saattaa saada vankeus- tai jopa kuolemantuomion.

No niin, eilen siis menimme tuomiota kuulemaan. Vilkaisu ulkoa ikkunasta onkologian päiväosaston potilaskeittiöön sai aikaan pahoinvointimuiston sytostaattiajoilta, mutta se meni onneksi nopeasti ohi. Lääkärillä oli ymmärrys syöpäpotilaiden mielentilasta vastaanotolle tullessa, ja hän kertoi ensimmäiseksi, että ct-kuvissa ei ollut mitään syöpään viittaavaa. Vapauttava tuomio siis! Kuvissa näkyi, että vatsaontelossa oli sinne kuulumatonta nestettä, jonka radiologi oli määrittänyt selittämättömäksi. Onkologi oli kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että neste oli tulehduksen eli siis paiseen aiheuttamaa. Uskotaan siihen. Paisekin kuvissa näkyi. Maksa ja keuhkot olivat puhtaat.

Lääkäri näytti sitten veriarvoni, jotka olivat kaikki viitearvojen rajoissa eli oikein hyviä. Otin itse kuitenkin puheeksi, että haluaisin, että minulta mitattaisiin rauta-arvot ja B12-vitamiinin taso. Jollain edellisellä kerralla lääkäri selvitti minulle, että rautavarastoni eivät voi olla huonot, koska jos ne olisivat, niin mm. punasolujen koosta kertovat veriarvot olisivat myöskin huonot, minkä itsekin tiesin toissa keväältä, kun sain rautatankkausta. Nyt olen selvittänyt asiaa enemmän, ja olen oppinut, että jos B12-vitamiinin taso on huono, nuo samaiset punasoluarvot nousevat. Eli teoriassa on mahdollista, että minulla on huonot rautavarastot ja huono B12-vitamiinin taso, jolloin punasoluarvot ovat suht koht normaalit, ikäänkuin plus miinus nolla.

Mistä sitten keksin tuollaisen mahdollisen B12-vitamiinitason heikkouden? Siitä, että B12-vitamiini imeytyy ymmärtääkseni ohutsuolen loppuosassa, ja kun minulta on suolistoleikkauksien yhteydessä jouduttu lyhentämään ohutsuolta joitain kymmeniä senttejä (juurikin sieltä loppupäästä), niin puutostila on täysin mahdollinen. Lisäksi tiedän, että osa J-pussileikatuista käy säännöllisesti B12-vitamiinipiikillä. Kerroin tuon kaiken yllämainitun lääkärille ja hän ei vastustellut, vaan kirjoitti labralähetteen. Samalla tarkistetaan vielä kilpirauhasarvot.

Kutinalle, jonka takia tämä ylimääräinen ct-kuvaus tehtiin, ei löytynyt selitystä. Nyt kutinaa taas lisäksi on. En kuitenkaan usko, että sillä on mitään tekemistä syövän kanssa. En usko, että millään tulee enää olemaan mitään tekemistä syövän kanssa. En tiedä, mitä kaikkea lääkärin päässä liikkui, mistä kaikesta hän on epävarma, mutta se kävi rivien välistä selväksi, että hänelle tapaukseni ei ole vielä taputeltu ja paketoitu. Seuraava ct-kuvaus on nimittäin jo helmikuussa, kolmen kuukauden päässä nyt loppukuusta otettavasta magneettikuvasta. Puolen vuoden tarkastusväliin siirrytään, kunhan tilanne tasoittuu. Olisi jotenkin helpottavaa, jos seuraava kontrolli ei tulisi niin pian. Vaikka tämän kerran stressitaso oli pieni, halju muisto vain esimerkiksi viime tammikuun kuvauksesta, niin aina ne silti jännittää.

Olo oli tyhjä eilen illalla. Kesti hetken, ennen kuin kaikki päässäni olleet syövän varalta tekemäni suunnitelmat olivat valuneet pois. Tuo hetkellinen pettymyksen kaltainen tunne on kuitenkin pikku hiljaa vaihtumassa tyytyväisyyteen. Ihmismieli on kummallinen ja arvoituksellinen.