lauantai 8. joulukuuta 2018

Soitellen sotaan

Harmittaa, kun nyt (taas) jäi yksi aikomani blogikirjoitus välistä. Olisi ollut kerrankin positiivista kirjoitettavaa. Mutta täytyy ottaa sille aika myöhemmin, sillä nyt painaa akuutimmat asiat päälle.

Lokakuinen paise tarkistuskuvattiin magneetissa viime viikon maanantaina. Kuvaus meni hyvin ja tällä kertaa hoitaja muisti toteuttaa musiikkitoiveeni alusta asti ja sain kuunnella klassista musiikkia koko kuvauksen ajan. Olin tyytyväinen siitäkin huolimatta, että musiikki oli vähän liian vaisua pianomusiikkia kyetäkseen peittämään magneettikuvauskoneen paukutukset, piipitykset ja surinat. Vaimea pianomusiikki pesi kuitenkin 6-0 edelliskerran Iskelmäradion, jota jouduin kuuntelemaan valtaosan ajasta hoitajan unohdettua toteuttaa toiveeni klassisesta musiikista.

Toissapäivänä keskiviikkona menin sovitusti tapaamaan gastrokirurgia kuullakseni magneettikuvauksen vastaukset. Koska paise ei ole oireillut moneen viikkoon ja antibioottikuuri on ollut koko ajan päällä, olin aivan varma, että paise on kuivunut pois. Menin lääkärikäynnille levollisin mielin, ehkä aavistuksen turhautuneenakin, koska ajattelin lääkärin kertovan pikaisesti, että kaikki on hyvin, tack och hej.

Soitellen lähdin siis sotaan, koska en tiennyt sodan olevan alkamassa. Kirurgi kertoi välittömästi totuuden: paise on edelleen olemassa ja lisäksi aikalailla samankokoisena kuin edellisissä kuvissa. Kuvissa näkyy selkeä märkäpesäke J-pussin kyljessä. Ilmeisesti on niin, että J-pussiin on tullut fisteli eli pieni reikä, josta vuotaa pikkuisen ulostetta tms. infektiota aiheuttavaa tavaraa ja aiheuttaa sitten tuon paiseen. Ymmärrykseni tuota paiseen anatomiaa ja fisteliä ja kaikkea niihin liittyvää kohtaan on hyvin puutteellista. En osaa selittää niitä muille enkä itselleni, mikä vähän häiritsee. Haluaisin tietää, mitä sisälläni tapahtuu.

Paise pitäisi saada pois. Koska siihen ei pure antibiootit, se pitäisi operoida pois, etenkin jos se alkaa toistuvasti oireilla. Ja nyt tullaan siihen kohtaan sotaa, jossa yhtäkkiä tykit jylisee eikä konekiväärien tulitusta pääse mitenkään karkuun: leikkaaminen on kaikkea muuta kuin yksinkertaista, kun paise on kiinni J-pussin kyljessä. Paiseen poistaminen ja fistelin umpeensaattaminen saattaa olla mahdotonta suolenseinämän ohuuden takia, mikä tarkoittaa sitä, että leikkauksessa saatetaan joutua poistamaan koko J-pussirakennelma ja tekemään pysyvä avanne. Ymmärsin, että kirurgi piti sitä hyvin todennäköisenä. Tuollainen leikkaus ei ole mikään pieni operaatio. Kaupanpäälle minusta tietenkin tulisi muumipylly eli peräaukko ommeltaisiin kiinni. Sairaalamme gastrokirurgit lyövät vielä viisaat päänsä yhteen ja yliopistosairaalaakin luvattiin konsultoida. Viikon päästä saan varmasti kuulla jotain lisää.

Kun silloin lähes kolme vuotta sitten ajatus avanteesta ahdisti valtavasti, on se nyt mielessäni suht neutraali asia. Mielissäni siitä en toki ole; helpompaa on käydä vessassa ihan ”tavallisesti”. Eniten ahdistaa leikkauksen jälkeiset päivät ja toipilasviikot. Ne ahdistaa niin paljon, että mieleni on ollut hyvin kiinni niissä ajatuksissa keskiviikkoaamusta lähtien. Onneksi keskiviikkona töissä ei tarvinnut sitten tehdä muuta kuin valvoa oppilaita itsenäisyysjuhlassa ja soittaa heille Narvan marssia alttoviululla. Muuhun olisin tuskin kyennyt. Narvan marssi, sota- ja surumarssi, sopi oikein hyvin tunnelmaani. Työpäivän jälkeen menin suoraan taktiilihierontaan, jonka olin saanut ikäänkuin lahjaksi. Suurelta lahjalta se siinä hetkessä tuntuikin; kosketus avasi välillä kyynelpatoja ja tuntui todella hyvältä siinä ahdistuksessa.

Eilen illalla ahdistus nousi niin suureksi, että kysyin terapeutiltani mahdollisuutta päästä tänään ekstrakäynnille. Se onneksi onnistui ja sain purkaa ja jäsennellä ajatuksiani. Oloni oli jo niin ahdistunut, että se tuntui jopa kipuna rinnassa. Nyt on huomattavasti helpompaa. Silti tuntuu, kuin olisin keskellä painajaista. Odotan, milloin tästä heräisin, ja kaikki olisi taas hyvin. Elämän pienet murheet ja stressinpoikaset menettivät yhtäkkiä merkityksensä. Yhtäkkiä seison taas suurten asioiden edessä. Yhtäkkiä olen taas käpertynyt itseeni.


Kun elämä pysähtyy
Tekee äkkijarrutuksen
Pudottaa polvilleen

Silloin muut jatkavat matkaansa
Mutta omasta maisemasta

Tulee taulu
Jota ei voi lakata
Tuijottamasta

Ikään kuin toivoen
Että maalin alta sittenkin
Löytyisi toinen teos

Mestarin
Alkuperäinen
Aikomus

- Elina Salminen 

3 kommenttia:

  1. Paljon voimia sinulle! Edelleen. Tähänkin vaiheeseen. "Enkä aina ymmärrä..."
    Luottamusta, valoa ja pelkistettyä joulun rauhaa. Kriisin keskellä olennaisen äärelle pysähtymistä 💖

    VastaaPoista
  2. Voimia sinulle ja teille kaikille! ♥️ Lämpimästi teitä muistaen ��.

    VastaaPoista

Ilahdun todella, jos jätät pienenkin viestin. :)