tiistai 26. helmikuuta 2019

Elämä on taas opettanut - myös kuolemasta

Niin monet blogikirjoituksen raakileet olen kirjoittanut päässäni, mutta en jostain syystä ole saanut otettua itselleni sitä aikaa, jonka blogin päivitys vaatii. Olisi monenmoista kirjoitettavaa. Haluaisin kirjoittaa tuoreista suolitukoksista ja muista ahdistavista tuntemuksista, jotka yhtäkkiä hävittivät varmuuden siitä, että minun osaltani syöpä on jäänyt taakse. Voisin kertoa hyvästä käynnistä suolistolääkärin vastaanotolla tai siitä, kuinka elämä on edelleen väsynyttä ja rankan oloista. Voisin kirjoittaa tämän hetkisestä olotilasta, kun olen oikeasti sairas — ilmaus jota käytin hieman harkitsemattomasti 2,5 vuotta sitten tässä postauksessa ja jolle yhdessä kommentissa sitten hymyiltiin — mikä aiheutti sen kurjan tilanteen, että vain puolet meidän perheestä pääsi toteuttamaan koko perheelle tarkoitetun laskettelureissun näin hiihtoloman kunniaksi.

Mutta ennen kuin osaan kirjoittaa mistään muusta, on kuormasta purettava pois kaikkein päällimmäisin asia: Leena on poissa. En ole tainnut mainita häntä täällä blogissa aiemmin. Tapasin Leenan ensimmäistä kertaa kaksi vuotta sitten kevättalvella syöpäyhdistyksen järjestämässä pienessä jumpparyhmässä. Leena teki heti minuun vaikutuksen valoisuudellaan. Kun esittelimme itsemme, Leena kertoi, että hänen syöpänsä on krooninen. Emme noilla jumppakerroilla päässeet tutustumaan toisiimme sen kummemmin, mutta hän jäi vahvasti mieleeni: voiko syöpäkroonikko tosiaan olla noin elämää pursuava?

Vuosi sitten kouluttauduin kokemustoimijaksi (ja on käsittämätöntä, etten ole itselleni niin tärkeästä asiasta saanut aikaiseksi postausta). Leena oli myös tuolla kurssilla ja löysimme toisemme välittömästi. Tärkeä yhteinen tekijä meidän välillämme oli se, että sairaustaustamme oli sama ja pystyimme sen myötä samaistumaan toisiimme ehkä paremmin kuin muihin kurssilaisiin, mutta myös kemiamme kohtasivat. Kokemustoimijuuden ympärillä tapasimme muutamia kertoja kevään aikana. Kouluttauduimme viime syksynä molemmat myös tukihenkilöiksi, mikä toi meidät jälleen yhteen. Tapasin Leenan vuoden aikana noin seitsemän kertaa. Noiden kertojen välissä seurasin tiivisti Leenan blogia. Leenan elämästä ja hänen blogistaan huokunut elämänilo ja elämänhalu oli erittäin opettavaista. Hän todella eli todeksi sanontaa: ”Yhtenä päivänä meistä jokainen kuolee. Kaikkina muina päivinä me elämme.” 

Tapasin Leenan viimeisen kerran pari päivää ennen joulua käydessäni viemässä hänelle suht pikaisesti joulutervehdyksen. Istuessamme heidän olohuoneessaan minulle tuli vahvasti tunne, että Leenan matka ei olisi enää pitkä. Puheissaan Leena ei antanut tuollaisille aavistuksille mitään aihetta, päin vastoin: Ajatukset olivat tulevaisuudessa ja paremmassa voinnissa. Lopulta Leenan tila heikkeni nopeasti loppuvuodesta ja tammikuun 13. päivä hän nukkui pois. 

Paitsi elämästä, Leena opetti tietämättään minua myös kuolemasta. En tuntenut Leenan perhettä. Tiesin hyvin ylimalkaisesti keitä hänen perheeseensä kuuluu, mutta en tiennyt, tiesivätkö he mitään minusta. Siitä huolimatta tunsin vahvasti, että minun kuuluu käydä surutalossa. Olin aikonut käydä Leenan luona sairaalassa, mutta Leena ennätti kuolla edellisenä päivänä. Niin oli varmasti jostain syystä tarkoitettu, vaikka sitä oli aluksi vaikea hyväksyä. Viisi päivää Leenan kuoleman jälkeen ajoin heidän kotiinsa. Vaikka Leena oli henkeen ja vereen asti kukka- ja puutarhaihminen, niin tunsin, että minulle luontaisin tapa muistaa Leenan läheisimpiä ihmisiä oli viedä mukanani jotain, joka auttaisi yli yhdestä sellaisesta hetkestä, jolloin suru olisi suurempi kuin kyky tehdä ruokaa.

Jännitti. En tiennyt yhtään ketä kohtaisin enkä sitä, mitä sanoisin. Ja mitä sitten kohtasin: valtavan lämpimän vastaanoton. Minut tunnettiin nimeltä ja sain kokea, että käyntiäni arvostettiin. Ennen kaikkea tuo käynti oli tärkeä minulle: minun tuttavuuteeni, ystävyyteni Leenan kanssa sai arvoisensa lopun. Muuten aivan liikaa olisi jäänyt roikkumaan ilmaan. Hautajaisiin menin taas arkaillen, mutta intuitiotani kuunnellen, eikä taaskaan mennyt pieleen. Tunnen itseni etuoikeutetuksi, että sain tuntea Leenan ja sain olla mukana hänen kauniissa siunaus- ja muistotilaisuudessaan.

Rohkaisenkin: lähestykää sairastunutta, lähestykää kuolevaa, lähestykää kuolleen omaisia. Saatte itse paljon enemmän kuin ikinä pystytte itse antamaan. Ja kuitenkaan sitä oman annin vähäisyyttä ei pidä vähätellä; se tuntuu vastapuolesta todennäköisesti paljon suuremmalta kuin sinusta. Aseta itsesi toisen asemaan: Haluaisitko, että sinut sairastuneena tai kuolevana sivuutettaisiin? Haluaisitko, että joutuisit hautaamaan läheisesi yksinäisyydessä, vaikka olisit toivottanut hautajaisiin kaikki tervetulleiksi? Et haluaisi. Ei kukaan muukaan halua. Ei tehdä asioista vaikeita. En minä tiennyt, arvostaisiko Leenan perhe tuntemattoman tekemää ruokaa ja sämpylöitä. Tein vain sen, minkä itse olisin toivonut jonkun tekevän minulle samassa tilanteessa. Loppujen lopuksi yksinkertaista.

Kiitos, Leena, kaikesta mitä opetit.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ilahdun todella, jos jätät pienenkin viestin. :)