tiistai 19. heinäkuuta 2016

Kun sain tiedon syövästäni

Eilen yhtäkkiä eräällä luennolla palasin mielessäni ja muistoissani välähdyksen omaisesti 5,5 kuukauden takaiseen:

Istun sairaalasängyn laidalla. Harvasanainen kirurgi on käynyt kierrolla pari tuntia aiemmin eikä hänellä ollut vieläkään tiedossa patologilausuntoa. Paksusuoli on leikattu pois tasan viikkoa aiemmin. Mielestäni olisi jo korkea aika kuulla jotain tuloksia. Kirurgi lupaa kutsua minut vastaanotolleen parin viikon kuluttua. Parin viikon!! Ei ihminen ole pelkkää luuta ja nahkaa. Ainakin minulla on sisin, sielu, ajatus, tunteet, mieli, ties mitä - ja niilläkin on terveys tai sitten ei. Tuntuu, ettei kirurgin ymmärrykseen mahtunut, että olisin hermoraunio kahden viikon kuluttua.

Yhtäkkiä oveen koputetaan. Sisään astuu taas tuo sama kirurgi sekä sairaanhoitaja, joka ikänsä puolesta voisi olla äitini. Myöhemmin mietin, että hänet oli ehkä kansliassa valittu sopivimmaksi hoitamaan "tätä keikkaa". Kirurgi avaa suunsa, josta tulee monotonisella äänellä sanoja: "Patologi soitti juuri suullisen ensitiedon siitä paksusuolesta. Valitettavasti siinä oli syöpä."

Valitettavasti siinä oli syöpä! Mistä ihmeestä tuo äijä puhuu? Onko tässä huoneessa joku jolla on syöpä? Eihän tässä huoneessa ole muita potilaita! Mutta ei minulla ole syöpää! Ei ole, koska CEA-arvo oli matala!

Sitten tulevat kyyneleet. Sairaanhoitaja istuu viereen ja laskee kätensä hartioilleni. Elämä pyörii jonkinlaisina kuvina mielessä. Eletyn elämän kuvat. Yhtäkkiä niille kuville ei ole enää jatkoa. Yhtäkkiä elämälle ei ole enää jatkoa. Tässäkö se oli? Lyhyt on ihmisen elämä. 36 vuotta. Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole. Voiko tuo tuuli tulla todella silloin, kun on neljä alle kouluikäistä lasta? Jollekin tietysti voi tulla, olenhan niistä kuullut tai lukenut joskus. Mutta ei tuollaista tapahdu oikeassa elämässä. Ei minun elämässäni. Ei meidän elämässä. Ei!

Seison sairaalan ikkunan äärellä ja katson ulos. Kun katsoo oikeasta raosta, näkee palan merta. Taivas näkyy paremmin. Niin, taivas, Taivas. Väkisinkin tulee mieleen, että Taivaaseenko tässä ollaan nyt matkalla. Ollaan tietenkin oltu koko ajan, mutta että päämääräkö olisi yhtäkkiä silmien edessä. Että loppukirikö enää tarvittaisiin? Syöpäsolut toimisivat periksiantamattomina kirittäjinä. Ajatukset valtaa se, mitä joku toinen on joskus sanonut: eihän tässä voi käydä kuin hyvin. Tulee rauhallinen olo. Ensimmäinen myrsky on laantunut jotenkin epätodellisen nopeasti. En vielä tiedä, että todelliset myrskyt ovat vasta edessä.


12 kommenttia:

  1. Vaikuttava teksti. Olen tosi usein miettinyt, miltä tuntuu kuulla syöpädiagnoosi ja nyt sain yhden vastauksen. Kiitos siitä. Mutta ei sinun elämäsi ole mikään teksti enkä tietenkään olisi halunnut, että joudut tästä aiheesta omakohtaisesti kirjoittamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen siitä onnellisessa asemassa, että sain tiedon syövästäni kasvotusten. Aika usea tänä päivänä saa tiedon puhelimitse! Mutta raastavaa oli minullakin se, ettei kirurgi osannut vielä kertoa sen enempää syövän laadusta.

      Poista
  2. Muistan tuon päivän. Kirurgi tuli kansliaan ja kysyi kuka on omahoitajasi tänään. Sanoi että hänen täytyy nyt mennä kertomaan huonoja uutisia. Hoitaja oli siis sinun omahoitajasi sinä päivänä siinä vuorossa. Sanoin muille hoitajille että haluan tulla luoksesi. He kehoittivat odottamaan hetken. Muistan kuinka sydäntä raastoi. Tuntui niin ahdistavalta. Eräs vanha hoitaja sanoi minulle että sinä olet niin nuori ja syöpä on löydetty niin ajoissa että kyllä sinä selviät. Sitten kun tulin luoksesi sinä sanoit: "Eihän tässä voi käydä kuin hyvin." Silloin vasta ymmärsin että niinhän se on. Joko parantuu tai pääsee taivaaseen
    Molemmat hyviä vaihtoehtoja. Joka tapauksessa rukoilen koko ajan että Taivaan Isä parantaisi ja antaisi vielä pitkästi elonaikaa sinulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoista kuulla, miltä se siellä kanslian puolella tuntui ja kuulosti. Sattui kyllä sopiva omahoitaja mulle siihen vuoroon. Joku nuorempi, sinänsä oikein hyvä sairaanhoitaja, olisi voinut olla jotenkin neuvottomampi siinä tilanteessa.
      Alussahan näytti siltä, ettei syöpäni olisi levinnyt. Myöhemmin havaittiin muuta. Mutta tällä hetkellähän tilanne on ihan vakaa taas.
      Kiitos kommentistasi!

      Poista
  3. Yritin tähän jotain sanoa siitä päivästä. Monenlaisia muistoja on,mutta en osannut niitä kuitenkaan pukea sanoiksi.

    Jos sanois vaan että <3

    -K-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olihan se tilanne. Olit ensimmäinen, jolle mun piti kertoa asiasta kasvotusten. Vähän oli sanat hakusessa. Mies oli toki saanut heti kuulla siitä puhelimitse. Hänelle se ei tullut yllätyksenä, oli osannut odottaa.

      Poista
  4. Häkellyttävän hyvin kirjoitit nämä tuntemuksesi. Tuntui syvällä. ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli jännä tunne kun yhtäkkiä muistoissa palasin siihen hetkeen ja hirveän todellisena elin sen uudestaan. Luulen, että vain todella merkittävät hetket voivat jäädä niin vahvasti mieleen.

      Poista
  5. Tuo päivä oli kyllä todella ahdistava...
    -sisko-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tai teille taidettiin kertoa asiasta vasta päivän tai parin päästä, kun ensin oltiin itse sitä vähän sulateltu.
      Vaikka haluan kertoa syövästäni avoimesti, en silti haluaisi, että siitä kukaan muu ahdistuisi.

      Poista

Ilahdun todella, jos jätät pienenkin viestin. :)