lauantai 13. toukokuuta 2017

Sairaala-ahdistusta

Eilen iltapäivällä kroppaan hiipi pikku hiljaa kipu ja pahoinvointi. Oireet tulivat niin hitaasti, että vielä kuuden aikoihin lähdin soittoharjoituksiin ajatellen, että sama kai se, missä sitä kärvistelee. Istuessa kipu tuli hyvin harvoina aaltoina ja harjoitukset sujuivat sen puolesta oikein hyvin. Mutta sitten kun oli aika lähteä kotiin, tuli stoppi. Olo meni yhtäkkiä niin hankalaksi ja kivuliaaksi, etten meinannut autolle päästä. Oksennuspussi kourassa päätin, että siinä kunnossa oli sama ajaa suoraan päivystykseen. Oireet olivat tuttuja, joten tiesin heti kertoa, että syystä tai toisesta suoli on tukossa. Ja tiesinhän sen toki siitäkin, että suoli, joka normaalisti toimii 2-3 tunnin välein, ei toiminut enää ollenkaan.

Sairaalassa pääsin onneksi suoraan kirurgian päivystykseen ja vieläpä eristyshuoneeseen. Se oli onni, sillä isossa päivystyssalissa olisin kyllä ollut tuskieni kanssa helisemässä. Koko ajan oli etova olo, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi, jotta olisin oksentanut. Vatsa oli todella kipeä. Olo alkoi käydä paniikinomaisen epätoivoiseksi, kun tajusin, että episodi saattaa päättyä monen päivän nenä-mahaletkuun, leikkauksiin, ties mihin. Onneksi sain sitten jossain vaiheessa särkylääkettä - ei sillä että se olisi auttanut kipuun vaan sen nielaiseminen laukaisi oksennusrefleksin: 900 ml järkyttävän pahanhajuista ja -makuista mönjää.

Kipu kuitenkin vain yltyi. Löysin sitten onneksi vähemmän kivuliaan asennon ja kun uni painoi silmiä myöhäisillasta johtuen, niin torkahdin hetkeksi. Yhtäkkiä heräsin oksettavaan oloon ja oksensin uudestaan. Samalla tunsin, että rööri aukesi toiseenkin suuntaan ja suoli tyhjeni valtavalla paineella aivan vesiripulina. Kipu oli yhtäkkiä poissa. Voi sitä helpotuksen ja kiitollisuuden tunnetta!

Jouduin odottelemaan kirurgia kuitenkin vielä kauan aikaa. Meinasin jo lähteä kotiin, vaikka olo oli heikko, minkä ymmärsin johtuvan huonosta neste- ja suolatasapainosta. Kirurgi oli heti sitä mieltä, että kannattaisi jäädä osastolle nesteytykseen yön yli ja muutenkin vähän seurailemaan tilannetta. Klo 3.30 minut sitten kärrättiin pyörätuolilla tutulle osastolle. Useat tutut kasvot olivat osastolla vastassa ja sain lämpimän vastaanoton. Osastolle joutuminen ei myöskään enää ahdistanut niin paljon, koska en ollut kipeä, ja henkilökunnan ystävällisyys helpotti kyllä oloa valtavasti.

Aamukierron lääkärit lausuivat seuraavaa: "Mukava nähdä teitä taas!" ja nuorempi, edellisen illan kirurgi totesi hieman lakonisesti, että "Kiva kun tulit taas tänne meitä katsomaan." Kirurgi, se minut tammikuussa kahdesti leikannut, sanoi, että tukos ei aina välttämättä johdu mistään tietystä ruoka-aineesta, mikä siis tarkoittaa sitä, että seuraavaa tukosta on vaikea estää. Toinen kirurgi sanoi jo illalla, että on myös mahdollista, että tukos johtui siitä, että suoli oli mennyt mutkalle - eli kaiketi käynyt niin kuin imurinletkulle joskus käy, että se kääntyy äkisti ja menee linttaan - ja aukeni sitten oksennuksen voimasta.

Lounaan jälkeen pääsin kotiin. Kotona on ollut hyvin vaikeaa. Oloani olen kuulostellut hysteerisen omaisesti: kuvottaakohan nyt vähän?, onko tämä mahakipua?, onko tämä heikotusta vai huonoa oloa?, tuleeko pönttöön tavaraa? jne. Olen epäillyt pienimmänkin oireenpoikasen kasvavan pian suureksi kivuksi. Pää on ollut todella tiukilla. Koko ajan pelkään, että kohta tulee uusi tukos, uusi syöpä, uusi ihan-mikä-vaan, joka tuottaa kipua, kärsimystä ja sairaalaelämää. Meinaan välillä räjähtää siitä ahdistuksesta, että kohta olisin taas epätoivoisessa jamassa, josta ei tiedetä ulospääsyä. Tammikuiset muistot nostivat päätään voimakkaasti.

Taas tuli henkistä takapakkia siis. Mutta Hb on nyt 125. Jospa se lisäisi jaksamista.

4 kommenttia:

  1. Tuttua tuo "kauhu" kun pelkää tukosta ja nenämahaletkua.
    Siihen letkuun kytkettynä, kipuinern, ei enää tunne olevansa edes ihminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. On ollut vähän blogipaussia, niin vastaus on viivästynyt.
      Se letku on jotain niin karseata! Ensimmäisellä kerralla se oli minulle sitä erityisesti, koska letku oli nenääni/nieluuni liian paksu, mikä aiheutti aina vähän väliä tukehtumisen tunnetta.
      Nenä-mahaletkun kanssa olisi kyllä parempi, ettei silloin näkisi itseään peilistä, koska se entisestään lisää epäinhimillisyyden tunnetta. Vain se tietää, joka on sen kokenut...

      Poista

Ilahdun todella, jos jätät pienenkin viestin. :)