Korppi toi peikon kylään

Soitin heti aamulla sairaalan kirurgiselle poliklinikalle, jonne oli käsketty ottaa yhteyttä, mikäli J-pussin kanssa on ongelmaa. Puhelimen päähän ei aamulla saatu gastropuolen hoitajaa, joten minuun luvattiin olla yhteydessä päivän aikana. Koko päivän kannoin puhelinta mukanani äänet päällä ja sitten vihdoin viimein puoli kolmen aikoihin tuli puhelu. Sairaanhoitaja soitti ja kertoi lääkärin määränneen J-pussin tähystyksen. Ei paljon naurattanut silloin eikä edelleenkään. Ei etenkään, kun korppi ilmestyi heti olkapäälle raakkumaan. Raakkui oikein rumalla äänellä ja nauraa rätkätti: NE LÖYTÄÄ SULTA TAAS SYÖVÄN! Tiedän kyllä, ettei sieltä mitään syöpää löydy vaan tulehdus, mutta tulipa taas nähtyä, ettei syöpäpeikko minnekään ole kadonnut. Kunhan vain luuraa jossain piilossa ja syöksyy esiin heti kun on vähänkään aihetta.

Nyt ollaan siis taas päästy takaisin tähän, että elämää näkyy eteenpäin vain pieni pätkä. Masentavaa jotenkin. Puolitoista viikkoa on armonaikaa. Ja vaikka kuinka ajattelen ja järkeilen, ettei tässä nyt mistään henkeä uhkaavasta asiasta ole kyse, niin silti jossain syvällä sisimmässä raapii ja raastaa ihan hirveästi. Se, että taas olen menossa sairaalaan ja kaiken lisäksi vielä sangen epämiellyttävään tutkimukseen, tuo taas pintaan muistot kaikesta rankasta. Jos homma sujuu niin kuin viimeksi, selviän tutkimuksesta ilokaasun voimin varsin hyvin. Ja silti inhottaa. Niin paljon toivon, että nyt tapahtuu vielä jokin äkillinen ihmeparantuminen ja voisin peruuttaa tähystyksen.

Taisin saada kontaktin psykoterapeuttiin täydellisen oikeaan aikaan. Tämänpäiväinen sessio tuntui hyvältä ja jatkoa seuraa sillä saralla. Hyvä niin.