keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Missä kulkee raja?

Olen ajautunut blogirintamalla jonotusvuoronumerosysteemiin. Paras ratkaisu olisi ajatustenlukijaohjelma, jonka avulla voisin syytää ulos blogeja sitä mukaa kuin ne muokkautuvat päässäni. Koska se ei kuitenkaan tule koskaan toteutumaan, on itseni - ja myös lukijoiden - tyytyminen siihen, että näitä kirjoituksia tulee harvakseltaan. Siitäkin huolimatta, että nytkin päässäni pyörii jo seuraava ja sitä seuraava teksti. En vain kykene olemaan tekemisissäni niin tehokas, että saisin kirjoitettua tekstejä useammin.

Se, että teen töitä 52-prosenttisesti ja hoidan lisäksi äitiyttäni ja vaimouttani, vie lähes tulkoon kaiken energiani ja voimavarani. Niitä riittää edellä mainittujen lisäksi ainoastaan sellaisiin asioihin, jotka yksiselitteisesti antavat enemmän kuin ottavat. Sellaisia asioita ei todellakaan ole paljon, mutta kärjessä heiluu ilman muuta viulunsoitto yksin ja yhdessä. Sävelkorkeus on tosin muuttunut mielialan mukaisesti hieman alemmaksi, kun kädessä on lähiaikoina ollut enimmäkseen alttoviulu. Sellaista rouhimista se alttoviuluilu, mukavan terapeuttista sekin.

Elämääni on kyllä koko ajan tyrkyllä muitakin hoidettavia asioita kuin nuo työ, koti ja viulunsoitto, mikä on tietenkin luonnollista neljän lapsen rohkeasti suunsa avaavalle opettajaäidille. Aikaisemmissa elämänvaiheissa olen myös tykännyt siitä, että olen kantanut vastuuta erilaisista asioista ja ollut puuhaamassa erilaisissa tehtävissä eri elämänsaroilla. Olen tuntenut myös, että olen ollut niihin asioihin varsin kykeneväinen. Suuri osa tuosta kaikesta on kuitenkin pudonnut pikku hiljaa pois elämästäni ja nyt syksyllä olen koittanut ravistella harteiltani viimeisimmätkin.

Muutos ei suinkaan ole ollut kivuton eikä ole sitä edelleenkään. Se ei ole ollut oma valintani. Se sisältää monenlaisia negatiivisia tunteita omaa itseäni kohtaan: Tunnen syyllisyyttä ja petturuutta siitä, että jonkun toisen on nyt tehtävä, koska minä en tee, ja siksi tunnen itseni myös itsekkääksi. Tunnen itseni huonommaksi, koska en kykene siihen mihin muut, siihen mihin itsekin kykenin ennen ja siihen mihin haluaisin kyetä edelleen.

Olen kuitenkin terapeuttini tärkeällä avustuksella päässyt johonkin tasapainoon asian kanssa. Koen, että minulla on oikeus olla itsekäs. Itsekkyys on sitä, että huolehdin itsestäni ja perheestäni. Ei omasta ja perheen hyvinvoinnista huolehtiminen ole huono asia. Olen ylpeä jokaisesta "eistä", jonka olen nyt sanonut. Yritän opetella ajattelemaan niin, että jos jokin asia kaatuu sen takia, että minä en vastaa "kyllä", niin asia on sitten kaatuakseen. Ei sota yhtä miestä kaipaa. Olen myös opetellut, että vaikka kuvittelisin, että olisin maailman paras hoitamaan jotain asiaa, niin todennäköisesti kuvitelmani on tosiaan kuvitelmaa ja minulle löytyy varsin pätevä ja minuakin parempi varamies.

Olen joutunut kokemaan sen tässä sairauden aikana, että jopa perheenikin pärjää oikein hyvin ilman minua. Silti se on kuitenkin se kohta elämässäni, jossa minulle on vaikein löytää sijaista. Lapsillani on yksi äiti ja miehelläni on yksi vaimo. Ja se olen minä. Sairastava vaimo on kyllä huono vaimo, ainakin näin omasta näkökulmastani, eikä sairastava äitikään kovin häävi äiti ole, mutta silti koen, että olen vaikeasti korvattava täällä kotona, nimenomaan emotionaalisesti. Sen takia on järkevää, että säästän vähäisiä resurssejani juuri tänne. Ei ole järkevää, että kulutan niitä muualla niin, ettei kotiin jää enää mitään.

Vaikka opettajatyö on koko ajan enenevässä määrin muuta kuin opettamista, niin silti koen, että opettaminen on se minun työni ydin. Siksi yritän töissäkin priorisoida jaksamistani niin, että kykenisin hoitamaan sen ydintyöni. Yritän keskittyä omien tuntieni suunnitteluun ja niiden pitämiseen ja yrittää sulkea korvani kaikelta muulta, joka välillä meinaa vyöryä ylitseni ja hyökyaallon lailla kaataa minut väkisin kumoon. Tilanteet ovat paitsi uuvuttavia myös hyvin hämmentäviä, koska kyseessä on usein monisyiset asiat, jotka haasteellisuudessaan ennen vain kiehtoivat minua. Stressinsietokykyni on kuitenkin edelleen niin huono, että pääni sauhuaa vain siitä, että ajattelen, mitä jonkun toisen täytyy huolehtia ja muistaa.

Välillä mietin, että tuleeko minusta enää koskaan se sama vanha minä, joka kykenee taas järjestämään, touhuamaan ja kantamaan vastuuta. Epäilen ettei tule. Terapeuttini on vakuuttanut, että kyllä tulee, kunhan maltan nyt olla aloillani ja annan voimien palautua. Että odottakaa vaan!;)
Samalla tiedostan, että en enää ikinä koskaan halua tulla siksi samaksi minäksi. Tunnen, että olen nyt sellaisen polun alussa, jolla opetellaan löytämään sisäinen vahvuus. Sellainen vahvuus, jonka turvin kykenen mitoittamaan tekemiset voimavaroihini tuntematta syyllisyyttä ratkaisuistani. Sillä kuka muu pitää huolta minun jaksamisestani jos en minä itse?

Entä sitten ne tilanteet, jolloin ei tiedä, vastatako "kyllä" vai "ei", koska etukäteen on joskus vaikea tietää, mikä ottaa enemmän kuin antaa? Niille tilanteille annan nyt vuoronumeron ja jatkan siitä asiasta joskus toiste.

7 kommenttia:

  1. Hienoja oivalluksia jaksamisesta. On vaikea muuttaa omaa vaatimustasoa siitä, kuinka paljon on jaksettava. Samaa prosessia käyn itseni kanssa syöpätoipilaana. Ihmettelen, kuinka en kestä yhtään stressiä. Päivittäin totean, että pakon edessä on luovuttava jaksavan roolista. On uskottava että muutkin kykenevät. On muistutettava perheelle, että nykyään en jaksa selvitellä ja organisoida kaikkea. Haaveilen reissuista, enkä jaksa kuitenkaan touhuta ja lähteä. Olisi onnellista osata ottaa lahjana joka päivä ja ihmeenä joka asia jonka kuitenkin jaksaa tehdä ja kokea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taas joudun toteamaan, että vaikka en toivoisi syöpää kenellekään, niin silti on ihana, että on teitä, jotka jaatte kohtaloni. Sinä ymmärrät, miltä minusta tuntuu, ja minä ymmärrän, miltä sinusta!❤️
      Puhuin juuri terapeuttini kanssa siitä, että en usko, että valtaosa ihmisistä ymmärtää, minkälainen on tämmöisen toipilaan mieli (ja kuinka kauan!), niin hän sitten totesi ristiriitaisesti, että ”toivottavasti eivät tule koskaan kunnolla ymmärtämäänkään”. Niinpä, vain sairauden kautta sen ymmärtää. Miehenikin, niin läheisiä kuin olemmekin, sanoi, että kyllähän hänkin kuuluu siihen ymmärtämättömien joukkoon, vaikka tokihan hän keskivertoa paremmin ymmärtää.

      Kiitos kommentistasi!

      Poista
  2. Todella kiinnostavaa luettavaa. Tuttuja ajatuksia uupumisesta, mm. tuo pohdinta, antaako joku enemmän kuin ottaa. Eikä ole helppoa suorittamaan ja pärjäämään tottuneen oppia armollisuutta itseä kohtaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Velvollisuudentunto on hyve, joka kuitenkin voi kääntyä itseään vastaan. Armollisuuden oppiminen on todella vaikeaa, niin että vaikka oppisi olemaan armollinen jollain elämän alueella, niin sitten kuitenkin saa itsensä kiinni armottomuudesta itseä kohtaan jollain toisella osa-alueella. Mutta aina voi oppia lisää...😊

      Kiitos kommentistasi, Tuulikkini!❤️

      Poista
  3. Luin eilen illalla viimeisimmät kirjoituksesi. Voi kun tuntui kurjalta lukea tulehtuneesta suolesta, korpista ja antibiooteista. Toivottavasti nyt on jo parempi tilanne! <3 Ihana, kun terapeutti löytyi kerralla hyvä ja oot saamassa apua voimavarojen kanssa tasapainoiluun! Voimahali sinulle! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos halista!❤️
      Terapia on kyllä niin tarpeellista ja auttavaa!
      Suoli ei valitettavasti ole hyvä, mutta ehkä siihen taas joku lääke puree, kunhan saan lääkäriin yhteyden. Turhauttavaa kyllä!

      Poista
  4. Kyllä se vanha kykenevä ja touhukas sinä on varmasti edelleen tallella, voimavarat ovat vaan nyt rajalliset.
    Mulla kesti viisi vuotta sairastumisesta siihen, kun tunsin taas olevani 100%:sti se vanha oma itseni. Tuntui aiemminkin jo 50, 75, 80, 90% jne., mutta lopulliseen sataseen vaati aikaa. Aikaa ja armollisuutta, lempeyttä ja hyväksyntää. Eikä harmita yhtään, että kesti niin kauan. Juuri sopivasti minulle, jotta osaan nyt myös paremmin kuunnella itseäni.

    VastaaPoista

Ilahdun todella, jos jätät pienenkin viestin. :)