Sen kunniaksi, että eilen iltapäivällä ylittyi rajapyykki, jolloin blogiani oli katsottu yhteensä yli 50 000 kertaa, voisin kirjoittaa ylös joitain ajatuksia tähän bloggaukseen liittyen. Se on nimittäin aika monisäikeinen juttu.
Kuten olen todennut aiemmin, blogin kirjoittaminen on minulle terapeuttista. Asiat selkenevät, kun saan muotoiltua ne kirjoitetuiksi sanoiksi. Saan kirjoittaa periaatteessa mistä haluan ja millä tyylillä haluan ilman, että kukaan arvioi tyyliä, sisältöä, oikeinkirjoitusta tai muutakaan. Aivan kuten sanallisessa kommunikoinnissa haluan tässäkin viestintämuodossa ottaa kuitenkin huomioon myös vastapuolen. Mutta kuten "oikeassakin elämässä" niin myös tässä bloggauksessa tulee varmasti epäonnistumisia ja virheitä matkan varrella.
En anna kuitenkaan lukijan määritellä kirjoittamistani loputtomiin. Tämä on ensisijaisesti minun terapiamuotoni ja päiväkirjani, jotta myöhemminkin muistaisin millaista aikaa elimme, ja silloin minun on saatava käsitellä myös sellaisia aiheita, jotka saattavat olla epämukavia lukijan kannalta. Pyrin ottamaan kirjoittaessani huomioon myös sen, ettei minua diplomaattisemman mieheni tarvitsisi tuntea epämukavuutta tekstejäni lukiessaan. Toivon, ettei kukaan ole joutunut kokemaan kirjoituksiani piikittelyksi, sillä se ei ole koskaan ollut tarkoitus. Joissain kirjoituksissa olen kyllä tietoisesti pyrkinyt avaamaan sitä, mitä sairastava mahdollisesti ajattelee ja tuntee suhteessa ympäröiviin ihmisiin ja heidän sanomisiinsa.
Toivon, että lukija ymmärtää, että näitä tekstejä kirjoittaa sairas nainen. Tuohon sairauteen kuuluu hyviä päiviä ja huonoja päiviä. On niitä päiviä, jolloin en tunne itseäni sairaaksi ollenkaan. Sitten on ollut ja tulee olemaan niitä päiviä, jolloin fyysinen kipu on päällimmäinen tunne. Ja sitten on näitä henkisesti vaikeita ja väsyneitä päiviä, jolloin tekstin suodattaminen on vähäisempää kuin parempina päivinä. Pyydän suhtautumaan anteeksiantavasti väsyneisiin tölväisyihini, jos/kun sellaisia sattuu tulemaan.
Moni on kiitellyt minua rehellisyydestäni kirjoituksissani. Itse koen, että kirjoitan avoimesti siitä, mitä koen ja tunnen. Mielestäni olen näissä kirjoituksissa se sama tyyppi, joka olen oikeastikin. Toivon, että kirjoituksistani olisi tukea ja apua joillekin samanlaisia asioita kokevalle ja että kaikki te, joita nämä asiat eivät henkilökohtaisesti kosketa, voisitte vähän laidasta ymmärtää, mitä kaikkea vakava sairastaminen pitää sisällään. Ihan noin ylevältä ja itseriittoiselta en haluaisi tuon edellisen lauseen kuulostavan, mutta koittakaa ymmärtää pointti. Älkää luulko, että minä luulen, että syövän sairastaminen on ainoa haastava elämäntilanne. Ei. Mutta tämä on minun elämäni haaste, ja siitä minä osaan kirjoittaa blogia. Te voitte kirjoittaa omaa blogia omista haasteistanne. ;)
<3
VastaaPoistaKun on itse pitänyt Blogia useampaankin otteeseen, niin peilaten omaan kokemukseeni voin todeta, että olet kertonut, sanoittanut, selittänyt, kuvannut monia asioita todella selkeästi ja ymmärrettävästi meille joille syöpä ei ole niin tuttu eikä omakohtainen kokemus. Olet kertonut avoimesti asioiden eri puolista. Nykyinen some-viestintä on pääosin vain hyvien ja hienojen asioiden kuvaamista, kertomista ja kirjoittamista, paljon mahtavia kuvia ja lukijat kilvan kehuu ja peukuttaa.
VastaaPoistaArvostan todella paljon kaikkia niitä tekstejä, joilla olet meille eri vaiheitasi avannut. Itsellä on riittävästi haastetta sanallisesti ilmaista ihan mitä tahansa ja arkipäiviäisistä asioista tuntuu olevan itselle tosi vaikea kirjoittaa. Toki pikkulapsiarjen pyörittäminen, työssäkäynti, saksan opinnot itsellä haukkaavat aikaa ja energiaa, mutta enemmittä selittelyittä arvostan tosi paljon, miten olet kuvannut kaikkea kokemaasi.
Lisäksi olet mielestäni onnistunut hyvin kuvaamaan tuntemuksiasi: pettymyksen, onnistumisten, surun, ilon, kuoleman, elämän, normaaliarjen, sairastelun jne kokemista ja sitä todellisuutta, mitä elämä syövän kanssa on.
Veera, hatunnosto!
MT Ulmista
Kiitos kannustuksesta! :)
Poista