Aktiivinen potilas

Kun joutuu viettämään tarpeeksi kauan aikaa sairaalassa, pääsee pikku hiljaa sisälle systeemiin. Se on oikeastaan mukavaa. Tietää, mistä mitäkin tavaroita löytyy (eli ei tarvitse joka asiaan vaivata henkilökuntaa). Tunnistaa, kenen työtehtäviin kuuluu mitäkin (eli ei kannata kysyä lääkkeistä siltä, kenen tehtävä on tuoda ruokaa). Muistaa, mihin aikaan lääkärit minäkin päivinä kiertävät (eli maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin ei ehdi suihkuun ennen kiertoa). Sitä oppii myös, että hoitajille voi esittää toivomuksia. Esimerkiksi keittiöstä voidaan tilata lähes minkälaista ruokaa vaan, etenkin sellaisissa tilanteissa, joihin tuollaisella vatsakirurgisella osastolla usein törmää, että ruoka ei maistu, mutta jotain olisi tärkeää saada alas.

Esitin toiveita myös vaatetuksen suhteen. S-kokoiset vaatteet olivat suurimmaksi osaksi vaaleanpunaisia, mutta jonkin verran seassa oli kuvottavia kirjavia. (Ne pinkithän on tosi hienoja, kysykää vaikka meidän kolmevuotiaalta!) Vetosin allergiaan enkä suostunut tällä reissulla niitä kirjavia päälleni laittamaan. Rajansa nimittäin silläkin, kuinka sairaalta ihminen voi näyttää! Siinä pinkissä pyjamassa (ja jalassa tietenkin siihen sointuvat villasukat ja päällä villatakki lämmittämässä) vaeltelin kyllä sitten ympäri sairaalaa. En hävennyt olemustani, toisin kuin eräs vieruskavereistani, 91-vuotias mummo. Hän ei meinannut lähteä edes fysioterapeutin kanssa käytävälle kävelylle siinä pelossa, että tuttuja tulisi vastaan. Samainen mummo kertoi myös, ettei hän kyllä enää kehtaa rollaattorin kanssa lähteä käymään lähi-Siwassa, koska joku vanha tanssikaverihan saattaisi nähdä, ja "mitähän se ajattelisi". :D

Minusta kouliintui vähitellen vuoden aikana aktiivinen potilas. Paitsi että yritin edesauttaa kuntoutumistani liikkumalla aktiivisesti, osallistuin myös oman hoitoni suunnitteluun. Kyselin lääkäreiltä ja hoitajilta asioista ja ehdotin heille sellaista, mikä tuntui minun mielestäni järkevältä. Halusin ymmärtää, millainen elimistö minulla on ja mitkä ovat sen ongelmat. Harmittaa sellaisten vanhojen ihmisten puolesta, joille lääkäri on jumalasta seuraava, eivätkä he uskalla sanoa lääkärille oikein mitään. Mieheni edesmennyt pappa oli toista maata: hän kutsui lääkäriä vastapeluriksi! Ei kyllä erityisen yhteistyötä edistävä asenne sekään!;) Arvostan lääkäreiden ja hoitajien ammattitaidosta kumpuavaa asiantuntijuutta, mutta kukaan ei tunne minun kroppaani silti yhtä hyvin kuin minä itse, ja siksi koen, että minulla on tärkeä rooli minua hoitavassa tiimissä.

Viimeisen leikkauksen yhteydessä korostui aktiivisen potilaan rooli. Kun minut alkuillasta kärrättiin leikkaussaliin, vastassa oli tuima, miespuolinen anestesiahoitaja. Kovasti huolissani hönkäisin hänelle heti ensimmäiseksi, että tietääkö hän jo, ettei leikkauksessa saa käyttää Oxanestia ja Oxynormia. Nuo ovat siis niitä vahvoja opiaatteja, jotka aiheuttavat minulle valtavan pahoinvoinnin ja jatkuvan oksentelun. Useimmille nuo opiaatit sopivat huomattavasti paremmin. Hoitaja oli silmin nähden närkästynyt ja totesi tylysti vain takaisin, että tottakai niitä käytetään. Meinasin joutua aivan paniikkiin, koska tiesin seuraukset. Ilmoitin sitten päättäväisesti, että siinä tapauksessa minä en tule leikkaussaliin. Se sai hoitajan ilmeisesti tajuamaan, että olen tosissani. Lopulta pääsimme oikein hyvään keskusteluyhteyteen ja niin hän kuin anestesialääkärikin ymmärsivät, että olisi kaikkien edun mukaista, kun leikkauksesta selvittäisiin ilman opiaatteja.