lauantai 18. helmikuuta 2017

Toimenpidekammo

Olen aiemmin mennyt suht reippain mielin sairaalaan erilaisiin toimenpiteisiin. Olen luottanut, että kaikki menee hyvin ja että minusta pidetään hyvää huolta. Pikku hiljaa menneen vuoden aikana tuo asenne on alkanut murentua - siitä huolimatta, että minusta on aina pidetty hyvää huolta. Murentumisen aloitti sytostaattitiputukset: ensinnäkin niistä aiheutunut pahanolon ja voimattomuuden tunne ja sittemmin suonten kovettuminen. Tuosta viimeksi mainitusta syystä kanyylin laitto ja jossain määrin jopa verikokeen ottaminen hirvittävät nykyään.

Tammikuisen kolmen viikon sairaalajakson aikana minulle puhkesi toimenpidekammo. Luulen, että sitä on vaikea ymmärtää sellaisen, joka ei itse ole joutunut useiden ja toistuvien sairaalatoimenpiteiden "uhriksi". Sen sijaan tiedän, etten ole ongelmani kanssa yksin, vaan on olemassa lukuisia (sairaita/sairastaneita) ihmisiä, jotka kärsivät samasta asiasta.

Kävin viimeksi keskiviikkona juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ja siellä hänkin joutui toteamaan, että uusin sairaalajaksoni on ollut minulle traumaattinen ja mieleni on jotenkin jumissa sen suhteen. Hän sanoi ilmiötä hyvin normaaliksi. Tällä hetkellä en oikein voi lukea tai kuulla muille tehtävistä/tehdyistä toimenpiteistä - omien kestämisessä on riittämiin. Omat traumani muodostavat suuren, epämääräisen möykyn, josta ei oikein saa otetta ja jota on siksi hyvin vaikea purkaa.

Traumaattiset tunteeni liittyvät jollain tavoin suurimmaksi osaksi heräämöön - sinne, jossa olin 2,5 viikon aikana viisi kertaa. Tunne ei liity siihen, että olisin saanut huonoa hoitoa. Ei, hoidon laatua en voi moittia. En siis ole vielä päässyt kovin pitkälle tuon trauman työstämisessä, mutta kun ajattelenkin heräämöä, meinaan saada paniikin. Jotenkin asia liittynee täysin toisten armoilla olemiseen ja siihen, että samaan aikaan itsellä on enemmän tai vähemmän huono tai kivulias olo - tai sitten järkyttävä pissahätä eikä kroppa suostu yhteistyöhön alusastian kanssa.

Avaan aihetta enemmän, kunhan tulee tunne, että se aukenisi. Olisi mielenkiintoista kuulla toisten toimenpidekammoista.

2 kommenttia:

  1. Ymmärrän oikein hyvin. Meillä on sama tilanne, lapselle tehtiin suunniteltu gastro- ja kolonoskopia nukutuksessa vuosi sitten. Tähystys meni hyvin mutta nukutuksen aikana toinen jalka halvaantui reidestä alaspäin. Onneksi jalka on kuntoutunut melko hyvin, ei tosin ennalleen vieläkään. Tyttö on sitä mieltä että hän ei suostu nukutukseen enää koskaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tuollaisen jälkeen tulee varmasti kammo, syystäkin! Toivottavasti anestesialääkärillä oli joku selitys, miksi joku meni vikaan, niin että seuraavalla kerralla voidaan (yrittää) toimia oikein. Se saattaa vaatia, että sinä vanhempana olet aktiivinen asian suhteen.

      Poista

Ilahdun todella, jos jätät pienenkin viestin. :)