100. postaus: Ma elän!

"Ma elän! Ah, mikä riemu!" Näin on runoillut Larin Kyösti joskus muinoin ja Oskar Merikanto sävelmällään on tehnyt runosta monille tutun. Tämä postaus käsittelee sitä, kun tuon jälkimmäisen huutomerkin tilalla onkin hämmentynyt kysymysmerkki: "Ma elän! Ah, mikä riemu?"

Luulen, ettei tämän postauksen kaikkia ajatuksia ole välttämättä helppo ymmärtää, jos on saanut elää niin tervettä elämää, ettei kuolema ole koskaan käynyt lähellä. Haluan lisäksi kertoa, että tätä tekstiä ei ole synnyttänyt tällä hetkellä vallitseva väsynyt ja alakuloinen mielentilani, vaan olen miettinyt näitä ajatuksia jo useamman kuukauden.

Kun helmikuussa sain diagnoosin "nousevan ja poikittaisen koolonin invasiivinen karsinooma" eli nousevan ja poikittaisen paksusuolen syöpä, joka on levinnyt muihin elimiin" (ICD-tautiluokituksessa C18.21 ja C18.41), yritimme ottaa selvää taudin ennusteesta. Se ei ollut helppoa, koska valtaosalla paksusyöpää sairastavista ikää on tuplasti se mikä minulla, joten tilastoja piti yrittää tulkita se huomioon ottaen. Tilanne oli kuitenkin se, että katseli tilastoja miten tahansa, niin keväällä ennuste ei näyttänyt kovin hyvältä. Selviytymismahdollisuudet olivat suurin piirtein fifty-fifty. Kuoleminen tähän syöpään oli siis varsin vakavasti otettava vaihtoehto. Luulen, että tätä ei läheskään kaikki lähipiirissämme ehkä ymmärtäneet.

Jos sinä tietäisit, että saattaisit kuolla lähivuosien aikana, mitä tekisit, mitä miettisit? Minä mietin muun muassa, miten lapset selviäisivät ja miten oirehtisivat ja miten mieheni selviäisi sekä menetyksestä että käytännön arjesta. Viimeksi mainittuun seikkaan liittyen mietin, että minun pitäisi järjestää ja merkitä ennen kuolemaani kaikki kaapit ja komerot niin, että mieheni löytäisi mm. seuraavan vuodenajan vaatteet lapsille. Mietin, mihin haluaisin minut haudattavan ja mitä hautajaisissa laulettavan sekä elin mielessäni omat hautajaiseni moneen kertaan. Teimme keskinäisen testamentin. Puhuimme paljon kuolemani jälkeisestä ajasta ja esitin lapsiin liittyviä toiveita. Toisinaan mietiskelin, mitä haluaisin vielä tehdä ennen kuolemaani, kunhan fyysinen kunto antaisi myöden.

Ensin ajatus kuolemasta ahdisti valtavasti. Sitten pikku hiljaa ahdistus alkoi hävitä. Olen yleensä aika hyvä sopeutumaan uuteen tilanteeseen ja niin kävi keväälläkin: mahdollisesti lähestyvä kuolema ei yhtäkkiä enää tuntunutkaan huonolta vaihtoehdolta. Vaikka arki ympärilläni rullasi ja elin siinä mukana niin täysillä kuin vointini vain salli, niin jossain alitajunnassa selvästi ajattelin, että tämä ei kauaa enää jatku. Sillä kun sitten tuli maksaleikkauksen tulokset ja rupesi näyttämään siltä, että syöpä onkin häviämässä elimistöstäni, niin mielen valtasi kummallinen hämmennys. Enkö kuolekaan? Tunsin oloni vähän huiputetuksi. Ehkä pettyneeksikin. Oli taas käännettävä ajatusten suuntaa ja alettava suunnitella tulevaisuutta. Sekin on onnistunut ihan hyvin, vaikka ei se silmänräpäyksessä ole tapahtunut. Näinä matalapaineisina päivinä huomaan tosin ajattelevani, että ei kuolema olisi kuitenkaan ollut huono vaihtoehto.

Tietenkin olen kiitollinen takaisin saamastani elämän lahjasta. Elämä ei totta totisesti ole itsestäänselvyys. Tiedän kuitenkin, että keväiset ajatukseni ovat jättäneet jälkensä. Ainakin nyt jonkin matkaa elämässäni kannan yötä-päivää mukanani reppua, jonka sisältönä on muistot syövästä, syöpähoidoista ja kuoleman läheisyydestä sekä koko sairastamisaikaisen sosiaalisen elämän kokemukset - niin ne, jotka ovat kannatelleet kuin myös ne, jotka ovat aiheuttaneet ristiriitaisia tunteita. Pikku hiljaa reppu alkaa sitten taas täyttyä kaikesta muusta elämästä ja edellä mainitut asiat putoavat ehkä kyydistä. Uskon kuitenkin, että vaikka parantuisin tästä syövästä lopullisestikin, niin muistot syövästä asuvat siellä repunpohjalla aina. Toivottavasti osaan hyödyntää niitä muistoja tulevissa sekä oman että läheisteni elämän vaiheissa.

Ma elän, ah, mikä riemu,
mikä riemu  ja soitto nyt suonissa soi,
näin sydän ei koskaan oo sykkinyt,
mikä loisto ja hehku mun täyttää nyt,
ma laulan, ma laulan, ma laulan,
sillä Luoja mun laulamaan loi!

Ma voisin jo olla vainaa 
alla kalman kukkain ja tumman yön,
ei, ei, minä elän, ma tunnen sen,
kuinka sieluni nousee kamppaillen
kohti tähtiä kautta korkean työn!

Ma elän, ma elän, ma elän!
sulle, Elämä, korkein lauluni soi! 
Pyhä kevät mun henkeni kruunatkoon,
taas elämän nuori kuningas oon,
ma laulan, ma laulan, ma laulan,
sillä Luoja mun laulamaan loi.


Kunhan tästä alhosta taas nousen, niin toivon, että voin kaikesta sydämestäni yhtyä tuohon lauluun. Juuri nyt minua ei "täytä loisto ja hehku", mutta niin kuin viimeisessä säkeistössä sanotaan, niin ehkä "pyhä kevät mun henkeni kruunatkoon". Talviunen jälkeisiä aikoja odotellessa... ;)