torstai 27. lokakuuta 2016

Yksin

Kaiken tämän väsymyksen keskellä olen iloinnut siitä, että olen jaksanut lähteä käymään ihmisten ilmoilla erilaisissa paikoissa ja tilaisuuksissa. Joskus olen tullut kotiin virkistyneenä, toisinaan kuin maahan lyötynä, melkein entistä väsyneempänä. Mikä tuohon kotiintulofiilikseen sitten vaikuttaa? Ei niinkään paikka, jossa olen käynyt tai ihmiset, joita olen kohdannut, vaan ennen kaikkea se, miten minut on kohdattu. Jos kukaan ei ole kysynyt minulta, miten voin tai jaksan tai edes ohimennen ole toivottanut jaksamista, vaan on vain oltu ja juteltu kuin elämässäni ei olisi ollenkaan tällaista valtavaa taakkaa, niin kyllä tuntuu yksinäiseltä. Kipeän yksinäiseltä!

Miksi joskus sitten käy niin, ettei kukaan kysy mitään. Olen miettinyt vaihtoehtoja. Tämä blogi on ehkä yksi syyllinen. Unohdin kirjoittaa siitä edellisessä postauksessa, vaikka oli tarkoitus. Jotkut lukevat kuulumiseni tätä kautta eikä heillä ehkä näin ollen ole enää sen jälkeen tarvetta saada tietoja suoraan minulta. Siinä vain unohtuu se, ettei minulle jää mitään jälkeä siitä, kuka täällä on käynyt eikä siinä tapahdu vastavuoroista kommunikointia.

Toinen syy saattaa olla se, että joku pelkää kuulla huonoja kuulumisia. Tai ei ehkä pelkää kuulla niitä mutta pelkää sitä, ettei osaa sanoa siihen mitään viisasta, vaikka eihän mitään viisasta tarvitse sanoa. Pelkästään se riittää, että kysyy ja kuuntelee.

Kolmas syy saattaa olla se, että potentiaalinen kysyjä ajattelee, etten halua että asioista kysellään. Tiedän, että sairauteni alussa, silloin kuin tuleva avanne oli niin iso mörkö, että täytti koko maailman, kerroin monille sen, etten halua että asioistani huudellaan ja puhutaan. Mutta tietääkseni olen tehnyt suht selväksi sen jälkeen, että tabuista on päästy. On lisäksi varmasti totta, että jotkut haluavat olla joskus sairaudestaan "lomalla" eivätkä halua ajatella sitä joka tilaisuudessa, mutta minä en kuulu tuohon joukkoon.

Ja sitten on se syy, että minähän näytän "niin hyvältä". Ei kai minulla mitään hätää enää voi olla. Eipä olisikaan! Juuri kuulin, että on yleistä, että kun syöpädiagnoosista on kulunut vuosi ja hoidot ovat takana, niin psyyke vajoaa. Toivon, että tämä on se minun vajoamiseni niin että helmikuussa saan olla jo toipumistiellä eikä silloin tulee uutta alhoa.

Tämä sairastaminen on kestänyt ihan liian pitkään. Ei pelkästään minun mielestäni vaan oletettavasti myös monen muun mielestä. Mutta ei tästä viheliäisestä taudista selviä helpolla eikä nopeasti! Toivon, että useammin saisin tuntea, etten todellakaan ole yksin. Tiedän, että on paljon ihmisiä, jotka kulkevat mukanani tätä matkaa. Kiitos kaikille teille, jotka aina silloin tällöin muistatte kertoa siitä minulle! <3

Tämä on blogikirjoitus, jota ei ole helppo julkaista, mutta se oli myös pakko saada kirjoitettua ennen kuin uni voi tulla.

8 kommenttia:

  1. Varmasti monella syy siihen, ettei puhu mitään sairaudestasi, on ettei kertakaikkiaan osaa. On neuvoton sanomaan yhtään mitään. Ei tiedä mitä sanoisi, miten aloittaisi. Varmasti se lisää myös kynnystä, jos ei tunne sinua riittävän hyvin tai tuntee ettei ole tarpeeksi läheinen.
    Vaimon raskauden yhteydessä saimme täällä kylällämme Saksassa todella suorasukaisia kommentteja / kysymyksiä: onko tuo raskaus vahinko / toivottu? vieläpä henkilöiltä, joiden kanssa tervehditään mutta eipä muuta. Eli ainakin tuon tason kysymyksissä toivoisi, että kysyjä jättäisi ne kysymättä.
    MT

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No onpas teillä ollut suorasukaisia kysyjiä! :I Harvoin onneksi tuollaisiin ihmisiin törmää.
      Tuo osaamattomuuden/neuvottomuuden tunne on varmaan yksi yleisimmistä syistä. Uskon kuitenkin, että vaikeiden tilanteisiin suhtautumisen oppii harjoittelemalla. Kun on joskus uskaltanut, on se seuraavalla kerralla helpompaa. Näin olen ainakin itse kokenut.

      Poista
  2. Ihailen avoimuuttasi ja rehellisyyttäsi! Varmaan monen on vaikea tietää, miten suhtautua... Sinulla on vielä varmasti monta tunnemyrskyä edessäsi. Voimia niihin kaikkiin ja tulevaan! ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tunnemyrskyjä ja vaikeita päiviä on varmasti tiedossa. Toivottavasti väliin mahtuu myös monta valonpilkahdusta.

      Poista
  3. Terveisiä täältä kurssilta. Aihe ei ole syöpä, mutta rankoista elämänkohtaloista täälläkin puhutaan, niin kun tiedät, kun tiedät missä ollaan.

    Täällä on paljon puhuttu lähimmäisen kohtaamisesta. Semmoinenkin on tullut esiin, että joskus jotain rankkoja asioita elämässään kokenut voidaan muuttaa näkymättömäksi. Häntä ei välttämättä tervehditä tai hänelle ei puhuta. Siinä on varmasti yhtenä suurena asiana pelko, että ei osaa sanoa mitään viisasta, mitään mikä auttaisi tätä henkilöä. Täällä on puhuttu siitä, että olis hyvä kuitenkin pyrkiä puheisiin ja puhua vaikka säästä, jotta henkilölle ei tule tunnetta, että hänet on kokonaan hylätty.

    No tässä kohdallasi ei ole nyt samasta tilanteesta kyse ja ymmärsin, että ahdistut nimenomaan siitä säästä puhumisesta.

    Me lähelläsi olevat tiedämme avoimuutesi syövän käsittelyssä. Vaikka nyt koet rämpiväsi monella lailla suossa, luulen sinun silti olevan jo aika pitkällä asian työstämisessä. Monikaan kohtaamasi henkilö ei ole koskaan (onneksi) joutunut kohtaamaan syöpää läheltä. Heille se voi olla aikamoinen peikko ja asian sanoittaminen hankalaa. Ja itsekin hyvin luettelit muita syitä, mitkä on saattanut johtaa kuvaamaasi tilanteeseen.

    Haluaisin rohkaista, että sen lisäksi että yrittäisit jaksaa uskoa Jumalasta hyvää, uskoisit sitä myös meistä kanssakulkijoista. Moni muistaa ajatuksissaan sinua ja teitä paljon ja rukoilee teille voimia. Monenlaiset syyt saattavat olla esteenä, ettet sitä aina tietoosi saa. Tämäkin blogikirjoitus oli silmiä avaava ja saattoi rohkaista monia ottamaan asiaa kanssasi puheeksi. Näin toivon. Ja muista aina, että monen mielessä ja rukouksessa olet/olette useammin kun ikinä arvaatkaan.

    Auta, että kestää voisin
    iskut huolten, murheitten,
    että toivon katseen loisin
    päivään riemun, autuuden.
    Tuskan tuulen pieksäessä
    asu, Jeesus, sydämessä.
    Sl

    Vähän sekavasti ehkä tuli muotoiltua, kun pää on aika pyörällä kaikesta täällä kuullusta.

    Hyvää yötä ystäväni!

    -K-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ystäväni, rehellisestä kommentistasi! Siitä jäi paljon ajateltavaa mieleen.
      Yhden asian haluan korjata: Ilman muuta on parempi, että puhutaan vaikka säästä kuin että ei puhuta ollenkaan!

      Poista
  4. Luulen että vakavan sairauden kohdalla käy samalla tavalla kun läheisen menettämisessä. Kun kuulee olevansa vakavasti sairas tai kun on juuri menettänyt läheisen, on itse jonkinlaisessa shokkitilassa. Kun muut kuulevat asian niin silloin saa eniten tukea ja kyselyitä voinnista ja jaksamisesta. Ja sureva osanottoja. Mutta koska itse on niin sekaisin eikä täysin ymmärrä tapahtunutta niin ei välttämättä pysty ottamaan vastaan sitä tukea. Ja osanotot tuntuvat vaan lausahduksilta joiden tarkoitusta ei edes ymmärrä.

    Mutta ajan kuluessa kun alkaa itse vasta ymmärtämään mitä on tapahtunut ja ehkä ahdistuu ja kaipaisi paljon tukea ja haluaisi jutella aiheesta paljon niin muut eivät ehkä enää aina edes muistakaan mitä on tapahtunut eikä koe sitä niin ajankohtaiseksi enää. Varsinkaan jos sairaus tai ahdistus ei näy ihmisestä ulospäin.

    Oli kyllä niin sekavasti selitetty mutta toivottavasti ymmärsit mitä tarkoitan..

    Mutta uskon, että kaikki jotka tietävät tilanteesi, haluaisivat edes vähän helpottaa sun taakkaa. Toisille on luontevampaa lähestyä ja kysyä kuulumisia, mutta tiedän omasta kokemuksesta, että se voi olla myös todella vaikeaa..vaikka kuinka haluaisi, mutta ei vaan pysty tai osaa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on varmasti totta, että akuutissa vaiheessa, silloin kun jotain järkyttävää/rankkaa on juuri tapahtunut, on monien helppo ymmärtää, että apua ja myötäelämistä tarvitaan. Mutta jos ei ole itse elämässään kokenut samaa asiaa, on varmasti lähes mahdoton ymmärtää, kuinka kauan asia myllertää mielessä. Minä en ole menettänyt isovanhempia läheisempiä ihmisiä koskaan, joten voin rehellisesti tunnustaa, etten tiedä, kuinka kauan oman vanhemman, lapsen tai puolison menetys mullistaa elämää. Vaikka ajan pituus varmasti vaihtelee, niin voin kuvitella, että kauan se kestää. Tahtoa on ymmärtää, mutta kykyä ei. Yritän silti uskaltaa kohdata.

      Poista

Ilahdun todella, jos jätät pienenkin viestin. :)