sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Eläköön vertaistuki!

Tämän sairastamisen myötä eräs asia on noussut ymmärryksessäni aivan uusiin sfääreihin: vertaistuki. Aivan mieletön juttu! Kyllä aina ennenkin on tuntunut mukavalta jutella ihmisen kanssa, joka on kokenut jotain vastaavaa kuin minäkin ja ymmärtää täysin, mitä tarkoitan milläkin sanomisellani, on asia koskenut sitten vaikka parisuhdetta, lapsia, kodinhoitoa, työtä tai harrastuksia. Suolistosairauttani en koskaan kokenut sellaiseksi asiaksi, että olisin hakeutunut millekään vertaistukikurssille, vaikka näin jälkikäteen ajateltuna olisin varmasti niiltäkin kursseilta jotain saanut. Mutta avanteen ja ennen kaikkea ja ehdottomasti tämän syövän myötä vertaistuen tärkeys on avautunut.

Keväällä osallistuin yksin avanne- ja vastaavasti leikattujen sopeutumisvalmennuskurssille. Kurssi oli todella hyvä siihen vaiheeseen. Heinäkuussa olimme koko perhe syöpäyhdistyksen perhekurssilla, jossa jokaisessa perheessä yhdellä tai kummallakin vanhemmalla oli syöpä. Jos tässä sairastamisessani on ollut jotain hyvää niin ainakin se, että pääsimme sille kurssille. Super!

Tällä hetkellä osallistumme mieheni kanssa syöpäyhdistyksen järjestämälle Elämässä eteenpäin -nimiselle avokuntoutuksen parikurssille. Kuusi tiistai-iltaa, joista kolme on takana. Meitä on neljä eri-ikäistä pariskuntaa. Kurssi pidetään kotikaupunkimme eräässä idyllisessä kahvilassa. Lapsemme ovat sen ajan tukiperheissään, eli tiistai-illat ovat kaikille mukavia ja odotettuja. Kurssilla puramme omia tuntemuksiamme ja kokemuksiamme eri aihealueiden ympärillä.

On aivan ihmeellinen tunne, kun itsellä on ehkä jo pitkään pyörinyt mielessä joku vaikea ajatus - vaikkapa tuo yksinäisyyden tunne, josta edellisen kerran bloggasin tai sitten tämä uuvuttava väsymys - ja sitten ennen kuin on itse ehtinyt asiasta puhua mitään, sanoo joku toinen asian ääneen omana kokemuksenaan mutta juuri samoin tuntemuksin kuin minulla on ollut. Se tuo joka kerta kyyneleet silmiin, koska on niin sydäntä pakahduttavan ihanaa tajuta, että ainakin tuo ihminen ymmärtää täsmälleen, mitä minä koen.

Tuollaisissa vertaistukitapaamisissa päästään tuntemattomien ihmisten kanssa hyvin nopeasti syvälle keskusteluissa. Sairaskertomukset ja tilanteet sairastamisen ympärillä voivat olla vaikeita. Toiset kurssilaiset jäävät elämään ajatuksiin, vaikka heitä ei koskaan enää tapaisikaan. Kaikille heille toivoisin pelkästään hyvää - mieluiten tietenkin parantumista mutta vähintään onnellista elämää syövästä riippumatta sekä sopeutumista tilanteeseen.

Noilla kursseilla tapaamien ihmisten lisäksi olen yhteydessä pariin "syöpäsiskoon". Heitäkään en tunne paljoa enkä pitkältä ajalta, mutta tämän elämäntilanteen hallitsevin asia yhdistää meitä niin, että  nuo ihmiset tuntuvat läheisiltä.

Vertaistuki-ihmisten tärkeys ei poista tai vähennä kaikkien muiden ihmisten tärkeyttä. Lähipiirissäni ei - onneksi - ole syöpäsairaita ihmisiä eli harva pääsee täydellisesti sisään tähän maailmaan. Mutta onneksi monella on paljon lämmintä tahtoa, kourakaupalla empatiaa ja pikkuisen mielikuvitusta. Niillä pärjää pitkälle! Tämä on matka, jota en jaksaisi tehdä yksin!


8 kommenttia:

  1. Olipas ihana lukea tämä tekstisi tuon edellisen jälkeen!!�� Se on totta, ettei tunteisiisi pysty pääsemään täysin sisälle, kun ei ole omakohtaista kokemusta, mutta yritän ymmärtää. Ristiriitaista, niin kuin jo sulle kerroinkin, on se, että tällä hetkellä tunnen itse suurta riemua, koska hoitosi ovat ohi ja voidaan siirtyä seuraavaan vaiheeseen... Mutta ehkä se on hyväkin, ettei kaikki ole samassa kohdassa tunneaallokkoa yhtä aikaa. Voimia taas!! ❤Muistan Sinua aina!
    -siskosi-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!❤️
      Nyt pikku hiljaa oon alkanut itsekin tuntemaan pientä riemua siitä, että syöpähoidot ovat ohi. Kaikki koettu tuntuu vain kuin epätodelliselta painajaiselta.

      Poista
  2. Lähti kommentti väärällä tilillä:), mutta poistinpa sitten.Luin monta postausta samaan syssyyn, ja oli taas vaikuttavaa luettavaa tuesta, toivosta, yksinäisyydestä... Pitäis kyllä nähdä kasvotusten!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Poistin ensimmäisen kommenttiyrityksesi kokonaan.
      Olisi todellakin mukava nähdä!

      Poista
  3. 50000 klikkausta blogiisi ja yksinäisyyttä. Syöpä on poissa ja mieli maassa. Osaat todellakin selittää hyvin, miksi noinkin ristiriitaiselta kuulostavat asiat tuntuvat aivan loogisilta.Jätänpä tällä kertaa jäljen tänne, jotta myötäeläminen jotenkin konkretisoituisi.

    Omakin lukukokemus on ristiriitainen: en haluaisi, että kirjoitat blogia syöpäsairaana elämisestä, mutta jollain vaikeasti selitettävällä tavalla tekstisi ovat todella antoisia, melkeinpä lohdullisia. Oudosti helpottaa, kun joku sanoittaa ahdistavimpia pelkoja. Normaalisti vain työnnän mielestäni sellaiset ajatukset, että voisin joutua hyvästelemään lapseni tai suunnittelemaan hautajaisia puolisoni kanssa. Toisaalta nämä ajatukset tuntuvat tosi itsekkäiltä. Sinustahan tässä on kyse.

    Sinulle toivon hyviä kohtaamisia ja päivä päivältä parempaa oloa. Tuskin noin suurista kärsimyksistä toipuminen voikaan tapahtua nopeasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Lemppu!
      Kommenttisi alku sai minut hymyilemään. Kuulostaa todella ristiriitaisilta asioilta. Mutta hyvä jos osaan selittää ristiriidat loogisiksi. ;)

      Poista
  4. =)Vertaistuki on minullakin ollut se tärkein juttu lapsen sairastuttua, ilman sitä en olisi pysynyt kasassa tai toimintakykyisenä.

    Olen niin surkea kirjoittelemaan kommentteja, mutta olet usein ajatuksissani! <3

    - Susanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon, että teidänkin tilanteessanne vertaistuella on varmasti ollut todella tärkeä merkitys.
      Kiitos ajatuksista. :)

      Poista

Ilahdun todella, jos jätät pienenkin viestin. :)