Etovuuden hallintaa

On taas näemmä unirytmi mikä sattuu. Edellisen yön nukuin kyllä hyvin. Eilen nukuin päiväunet suht myöhään, mikä tuntui sitten illalla, kun väsymys ei alkanut painaa silmiä kovin aikaisin, itse asiassa vasta tämän päivän puolella, uni on ollut levotonta ja nyt sitten olen jo hereillä, vaikka kello ei ole kuuttakaan.

Eilistä voisi kuvata sanalla etova. Pahoinvointi on ollut selvästi kovempaa kuin edellisillä kerroilla. Oksennukseen asti se ei ole kuitenkaan onneksi mennyt. Keskelle päivää oli sovittu eräs kaupunkiasia, niin kävimme sen hoitamassa etovasta olosta huolimatta. Samalla kävimme lounaalla, kun jälkikasvuakaan ei ollut mukaan otettavaksi kuin nuorimmainen. Syöminen on kummallista juuri nyt: jotain tekee mieli, mutta en tiedä mitä. Olen yleensä kova syömään makeaa, mutta nyt se kuvottaa, etenkin suklaa, jota oikeasti rakastan yli kaiken. Juoda pitäisi enemmän kuin mitä teen, mutta kylmänarkuus suussa vähentää halua siihenkin.

On oikeastaan vähän erikoista, että olen käsitellyt kuolemaa juuri tässä lähiaikoina, vaikka todellisuus - jos lääkäreihin on uskominen - on se, ettei mikään viittaa siihen, että tämä sairaus olisi viemässä minua nyt hautaan. Kaikki nähdyt syöpäpesäkkeet ovat poissa ja sytostaattien tarkoitus on nujertaa loput yksittäiset syöpäsolutkin. Mutta ihmismieli on kummallinen: se käsittelee asioita juuri silloin kun se on siihen valmis. Ja olenhan minä käsitellyt näitä asioita jo pitkin matkaa; nyt vain konkretisoin ne kirjoittamalla ajatuksia tänne ylös. Jotain siitä, että kuolemasta puhutaan meillä avoimesti, kertoo se, mitä sanoin eilen yhtäkkiä miehelleni Rossossa, koska asia nyt vain sattui tulemaan mieleen: "Haluan että mut haudataan valkoisessa eikä puunvärisessä arkussa." ;)

Hyvien päiväunien jälkeen jaksoimme lähteä vielä seuroihinkin illalla, vaikka olo oli edelleen mikä oli. Ilta oli henkisesti virkistävä. Sosiaalinen elämä sopivassa määrin on ihan hyvä vastaruisku pahoinvoinnille. Kun sitten täällä kotona kuopus oli nukahtanut yölevolle ja mies puhui puhelimessa, niin yhtäkkiä tuli tarve näyttää pahoinvoinnille ja tälle koko syövälle, kuka täällä määrää, ja sain puustin tehdä täällä sellaista, mihin mieheni luovuus eikä kyllä kapasiteettikaan kaikkien muiden kotitöiden jälkeen riitä: laitoin noin puoli miljoonaa väärässä paikassa ajelehtivaa asiaa omille paikoilleen. Tuntuu mukavalta ajatukselta se, että kunhan tässä vielä otan pienet aamutirsat, niin sitten herään astetta vähemmän kaoottisessa kodissa.

Vaikka tämä kierros tuntuu väsymyksen, fyysisen uupumuksen ja pahoinvoinnin myötä taas rankemmalta kuin edelliset kierrokset, niin todellisuudessa moni asia on paremminkin: kylmänarkuus ei tunnu oikeastaan muuten kuin juodessa. (No, jäätelöä en kyllä ole maistanut.) Tämänkertainen kanyylikäsi (oikea) ei ole kipeä. Jalkojen ja käsien kuivumisesta ei voi oikein vielä sanoa, mutta jos trendi on sama kuin viime kierroksella, niin asia pysyy hyvin hallinnassa, ilmeisesti kiitos kesäajan. Ikävää on se, että eilen tunsin ensimmäistä kertaa neuropatiaoireita jalassa: toinen sukkani oli kastunut crocksin sisällä pihalla ja näin ollen päässyt jäähtymään, minkä seurauksena sitä rupesi pistelemään. Vähän epämiellyttävää ja pelottavaakin, vaikka pieni oire olikin eikä jäänyt pitkäksi ajaksi päälle. Onneksi sormet eivät ole muistaakseni enää tiistain jälkeen krampanneet.