tiistai 2. elokuuta 2016

Lisää ajatuksia kuolemisesta

Luin läpi pari päivää sitten kirjoittamani postauksen kuolemasta. Olin kirjoittanut sen selvästi valoisalla hetkellä. Nyt tuntuu, että siitä jäi puuttumaan se ahdistus, jonka kuoleman läheisyys väistämättä ainakin minulle aiheuttaa, vaikka koenkin uskoni kautta että henkilökohtaisesti minulle kuolema on pelkkä voitto.

Tulee kuolema sitten yhtäkkiä tai pikku hiljaa, niin näin pienten lasten äitinä omaa kuolemaa ajattelee paljolti lasten kautta. Lastemme takia en haluaisi kuolla. Loppujen lopuksi ei ole tärkeää, olenko näkemässä lasten koulun aloitusta tai päättämistä, soittoharrastusten kehittymistä tai mitään muutakaan konkreettista asiaa heidän elämässään. Kaikkein pahimmalta tuntuu se, että jos minä nyt kuolen, en voi olla heitä lohduttamassa heidän siihen astisen elämänsä suurimman surun ja murheen keskellä. Kukaan ei tunne meidän lapsia yhtä hyvin kuin me vanhemmat. Kukaan muu ei ole heille äiti kuin minä. Tuntuu suurelta petturuudelta lapsia kohtaan, jos en ole silloin läsnä, kun minua kaikkein eniten tarvittaisiin. Uskon kyllä, että minun mahdollisen kuoleman hetkellä lapsiamme ympäröisivät monet rakastavat aikuiset, mutta vähän itsekkäästikin ajattelen, ettei kukaan heistä voi kuitenkaan lohduttaa meidän lapsia niin kuin minä heidän äitinään tekisin.

Kuoleman odotteluun liittyy myös raskaita henkilökohtaisia ajatuksia. Jos minun kohtaloni on se, että sairastan tässä nyt useita vuosia ja sitten kuitenkin tämä syöpä vie minut hautaan, niin nämä hoitojen tuomat kärsimykset tuntuvat äärimmäisen turhauttavilta! Totta kai toivon, että nämä nyt saamani sytostaatit onnistuvat tuhoamaan jokaisen syöpäsolun elimistöstäni, mutta olen henkisesti myös valmistautunut siihen, että joku viheliäinen jää karkuteille ja muodostaa myöhemmin etäpesäkkeen. Sitten alkaa uusi sytostaattirumba. Sitä on parempi olla ajattelematta nyt.

Kuuntelin eilen erään radio-ohjelman - kiitos, S, linkistä - jossa syöpäsairas nainen mietti aikaa, sen käyttöä, kulumista ja pituutta. Hän sanoi siinä hyvin lohdullisesti, että kyllä meille kullekin riittää se aika, joka meille on annettu, eikä lisäaikaa tarvitse rukoilla, ainoastaan kestävyyttä tähän kaikkeen. Vaikka joku osa minua haluaa protestoida tuollaista ajatusta vastaan - minulla on lapset, he tarvitsevat äitiä vielä pitkään, ei minulla ole aikaa vielä kuolla - niin jotenkin silti haluaisin tyytyä juuri tuohon ajatukseen, että juuri niin on hyvä kuin Ylhäältä on määrätty. Se vapauttaa valtavasti energiaa, kun aikaa ei kulu protestoimiseen. Mutta kapinallekin on annettava aikansa ja sekin vaihe on käytävä läpi. Ei siinäkään ole mitään väärää vaan kuuluu väistämättä asiaan.

8 kommenttia:

  1. Ymmärrän hyvin ajatuksesi. Maatessani sairaalassa milloin milläkin osastolla tai ihan vaan jatkuvan sairastelun näännyttämänä kotisohvalla (eikä syytä saatu selville, muttei tilanne helpottanutkaan), ajattelin aina, että en minä itseäni sure, vaan lapsiani. Kyllähän minä pärjään siellä kaikkein parhaimmassa paikassa, mutta nuo lapset. Useammat itkut siitä itkeneenä ja monesti ajatelleena, että entä jos tämä onkin viimeinen rutistus pikkuiselle. Välillä myös pysähdyin miettimään, että jos nyt kuolisin, niin mitä lapset minusta muistaisivat. Väsyneen, sairastavan, kiukkuisen äidin :( Tärkeää se on noitakin asioita ajatella, mutta pitää kuitenkin pyytää, että saisi niissäkin rauhan ja voisi kaikessa turvata Herraan. Hän kyllä kestää kapinamme ja protestimme. Mielestäni on hienoa, että pohdit täällä blogissasi näitäkin asioita. Se on osa ihmisyyttä.

    t. Viiden äiti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On ihmeellistä, miten me äidit mietimme samoja asioita! Tai ei se ehkä niin kovin ihmeellistä ole.
      Arvaapa kuinka monta kertaa olen miettinyt juuri tuota, että jos minä nyt pian kuolisin, niin haluaisin, että lapset muistaisivat lempeän, kärsivällisen, rakastavan ja sopivasti rajoittavan äidin. Ja kuitenkin todellisuus sairauden uuvuttamana on usein jotain ihan muuta. Kipeiden tunteiden kanssa painiskelua tämä usein on!

      Poista
  2. Voi! Tuttuja tunteita täälläkin päässä aika ajoin, vaikka tiettävästi en sairastakaan juuri nyt mitään vakavaa. Monesti olen ajatellut asemaasi, että kun sinä tiedät sairastavasi, siinä on vielä ero...vaikka ahistuksen/pelon aihe onkin sama. Olen muistanut sinua ja teitä joka päivä vaikka tänne en ole saanut kirjotettua... Voimia ja valoa vaikeisiin hetkiin! <3 Toivon niitä ilon ja levollisuuden hetkiä lisää. <3

    VastaaPoista
  3. Kiitos tästä avoimesta, rohkeasta ja pysäyttävästä blogistasi. En ole seurannut sitä alusta lähtien, mutta viikolla sain puhelimeeni linkin kuolemaa käsittelevästä päivityksestä ei siis tästä, mutta siitä ensimmäisestä. Siinä esimmäisessä kirjoituksessa en ollut sivustalukija vaan osallinen. Kiitos rinnallakulkemisesta tilanteessa, jossa kuolema tulee yllättäen.
    Haluaisin lähteä liikkeelle ensimmäisen kuolemaa koskettavan kirjoituksesi loppuosasta. Siinä paistoi luottamus, toivo ja myönteinen odotus. Tähän odotukseen toivotan sinulle ja perheellesi voimia.

    On tärkeätä, että käsittelet kuolemaa näin avoimesti, mutta kaikki me lähellä ja kaukana rinnallakulkevat ystäväsi rukoilemme sinulle voimia, jaksamista ja uusia valoisia päiviä oman perheen keskellä. Olet löytänyt ja avannut lukijoillesi monta ikkunaa ja ovea, jotka kuolemaan liittyy. Olen viimeisten viikkojen aikana joutunut konkreettisesti availemaan noita ovia, joita en koskaan oikeasti kuvitellut avaavani. On todella tärkeätä puhua ja pohtia rohkeasti lähipiirissä siitä, mitä tarkoittaa edunsaaja ja onko rasti laitettu oikeaan paikkaan silloin vuosia sitten.
    Varsinkin lapsiperheissä keskinäisen testamentin tekeminen on tärkeää. Vielä tärkeämpää on tallettaa se niin, että se varmasti löytyy, jos sitä tarvitaan. Viikon etsimisen jälkeen olen huojentunut siitä, että eilen löysin se mikä kerran oli kirjoitettu ja piti löytyä kassakaapista, mutta olikin aivan muualla.
    Äkilliseen kuolemaan liittyy myös omaisille vaikea kysymys lähtijän tahtoon elinluovutuksesta. Arvokas ja tärkeä asia, joka voi olla mahdollisuus tuntemattomalle lähimmäiselle ja kaiken lisäksi usealle samaan aikaan. Päätökset ovat vaikeita ja aikaikkuna vain tunneissa. Syöpäpotilaan kohdalla näitä asoita ei ole tarpeen miettiä.
    Yksitoista vuotias tytär osallistui hautapaikkakeskusteluun. "Isä toivottavasti äiti haudataan niin lähelle, että hän pääsee pyörällä käymään haudalla." Hänen toiveensa toteutui.
    Kiitos vielä herättämistäsi ajatuksista, jotka nostavat minulle mieleen kirkkorukouksen ajatuksen: " Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että saisimme viisaan sydämen." Iäisyys näkökulmasta katsottuna on kaksi eri asiaa, äkkikuolema ja paha äkkikuolema. Jälkimmäinen on seurausta siitä, että asiat on jäänyt korjaamatta. Itse olen kiitollinen siitä, että oma lähtijäni oli valmis, ei jäänyt selvittämättömiä asioita - vain rakkaus, joka kantaa " tässä hetkessä ja yli rajankin", kuten hän kirjoitti minulle runossaan 35 v hääpäivänä.
    Kommentin ajankohta klo 6.29 ja sekava tekstini voi herättää kysymyksen onko kaikki ok. Kyllä on - olen saanut nukutuksi hyvin ja kohta lähden kiltisti keittämään aamupuuroa.
    Lopuksi lainattua viisautta: Jos ihminen kulkee pois valosta ja auringosta hän kävelee kohti synkkää varjoaan - jos hän kulkee kohti valoa ja aurinkoa hän kulkee pois pimeistä varjoista ja ne eivät saavuta häntä.
    Jäädään siis kulkemaan kohti valoa ja aurinkoa.

    Nimim. Se jonka elämästä lähti nopeasti liian paljon, mutta jonka ympärille jäi vielä enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos arvokkaasta ja paljon viisaita ajatuksia sisältävästä kommentistasi!
      Meidän perheessä eletään kuolemanspekulaation aikaa, mutta sinä tiedät, mitä se on aivan oikeasti. Toivomme tietenkin, että meidän perheessä asia ei koskaan konkretisoituisi. Aivan lopussa kirjoittamasi lainattu viisaus sisältää jotain, jossa on opiskeltavaa - itse asiassa varmasti meille molemmille: Elämän synkkyys vie helposti mennessään, mutta sitä vastaan voi taistella. Kuten aiemmin kirjoitinkin, en pidä kohdallani kuolemaa häviönä, ja toivon, että siinäkin mielessä saisin aina kulkea kohti valoa ja aurinkoa, että kuolema - minä hetkenä se sitten tuleekaan - näyttäytyisi kohdallani aina voittona. Tähän oikeastaan viittasin myös aiemmassa tekstissäni, kun kirjoitin jotenkin niin, että äkkikuolema saattaa olla kuolevalle se paras. Ainahan se ei valitettavasti ole.

      Kun kuulen äkillisistä kuolemista, toivon aina, että henkilö olisi miettinyt kuoleman mahdollisuutta etukäteen. Meillä on tuo keskinäinen testamentti ollut mielessä pari vuotta, mutta nyt keväällä saimme sen tehtyä. On helpottavaa ajatella, että leskeksi jäänyt ei "joudu naimisiin" maistraatin kanssa, jos lapset vielä ovat alaikäisiä. Vakavan sairastumisen tai kuoleman hetkellä täytyy lisäksi olla onnellinen niistä vakuutuksista, joihin on aiemmin katsottu järkeväksi satsata ja jättää haikailematta niiden vakuutusten perään, joita olisi myös sittenkin kannattanut ottaa.

      Te olette joutuneet miettimään elinsiirtoasioita toisesta näkökulmasta kuin minä reilu vuosi sitten. Kun elää sitä todellisuutta, että erittäin läheinen ihminen on saanut kokonaan uuden elämän uuden elimen myötä, on suhtautuminen elinsiirtoon hyvin kirkkaasti myönteinen. Asia on silti hyvin ristiriitainen, koska oman surun keskellä on mahdotonta ajatella toisen toiveikkuutta elämästä, ja toisinpäin: kun me odotimme kiihkeästi ja epätoivoisesti äidillemme sydäntä, ei ainakaan minun ajatuksiin juurikaan mahtunut se, että se oikeasti tarkoittaa sitä, että joku jossain päin Pohjoismaita kuolee aivan yllättäen ja hänen läheistensä elämään tulee valtava suru. Nyt on vain valtavan kiitollinen mieli niille tuntemattomille ihmisille, jotka antoivat oman rakkaan läheisen elimet luotettaviksi.

      Toivon sinulle ja koko teidän perheelle valtavasti voimia tähän syksyyn, johon lähdette uusin rutiinein. Siihen sisältyy varmasti lukemattomia vaikeita, synkkiäkin hetkiä, mutta jospa se mainitsemasi valo saisi kuitenkin olla se, joka vie elämäänne eteenpäin. Voimia haluan toivottaa myös yh-isyyteesi. Ette ole yksin.

      Poista
  4. Puhuttelevaa tekstiä sekä blogissa että kommenteissa. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kommentit rikastuttavat kyllä tätä blogia ja on mukava käydä vuoropuhelua lukijoiden kanssa.

      Poista

Ilahdun todella, jos jätät pienenkin viestin. :)