sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Sairaan äidin lapset

Viime öisen kotiloman jälkeen täytyy sanoa, että ihailen lapsiani. Ihailen toki myös miestäni, joka on selvinnyt todella hienosti nämä kolme viikkoa - ja tietysti koko tämän menneen vuoden. Jos tämä on ollut minulle rankkaa, niin voitte kuvitella, ettei se hänellekään ole helppoa ollut. Puoli vuotta syöpädiagnoosini alusta mieheni oli kotona hoitamassa lapsia ja taloutta. Syksyllä hän aloitti taas työt: ensin hieman alennetulla työprosentilla, nyt täysipäiväisesti. Työnteon ohessa mieheni on edelleen kantanut suuren osan kotityövastuusta ja lastenhoidosta ja lisäksi jaksanut tukea minua. Ihmeellinen mies.

Mutta sitten ne lapset. Ihmeellisiä kaikki neljä. Avoin, tiedonjanoinen ekaluokkalainen. Aina yllättävä, monessa taitava viisivuotias. Sosiaalinen, pärjäävä kolmevuotias. Ja kuopuksena vilkas, sydämet sulattava 1,5-vuotias. Kaikki olleet ilman äitiä nyt kolme viikkoa. Ja koko menneen vuoden ovat joutuneet elämään niin, ettei äidin läsnäolosta ole voinut olla varmuutta. Keittiöpsykologi voisi luulla, että lapset oireilisivat enemmänkin. Mutta ei. Seitsemänvuotias tulee toki isän viereen useimpina öinä. Viisivuotias saa toisinaan raivareita ja tarvitsee enemmän syliä. Kolmevuotias seuraa minua intohimoisesti niin kauppaan kuin vessaankin. Puolitoistavuotiaalle kelpaa toisinaan vain isän lohdutus. Mutta noin voisi olla ihan ilman syöpää ja sairaalaelämääkin.

Kotilomani sujui hyvin. Koko perhe tuli hakemaan minua osastolta ja sitten lähdettiin reippain mielin autolle. Omakotitalossa kasvaneille on selvästi suuri elämys painaa hissinnappia. Kotona eteisessä puolitoistavuotiaan katse oli naulittuna minuun, kun riisuin ulkovaatteitani. Aivan selvästi hän mietti, että "aikooko tuo nainen ihan oikeasti tulla tänne sisälle". Tai en minä mikään nainen hänelle ole vaan äiti. Aivan koko kolmiviikoisen ajan olen tuntenut, että äiti-lapsisuhde myös häneen on säilynyt. Olin varautunut siihen, että ilta on huutoa ja raivareita täynnä, kun lapset purkavat ikäväänsä. Väärässä olin. Heillä on selvästi ollut turvallista silloinkin, kun äiti on ollut sairaalassa, mikä tuntui todella hyvältä. Ei ollut tarvetta suurille tunnepurkauksille eikä äidin lähellä tarvinnut olla koko ajan. Kolmevuotias ymmärsi vasta nukkumaanmenohetkellä, että olen jäämässä kotiin yöksi. Voi sitä hämmästystä ja riemua!

Oma jaksamiseni yllätti positiivisesti. Ilta meni todella hienosti. Välillä jouduin toki kipristelemään mahani kanssa, mutta missään vaiheessa ei tarvinnut miettiä aikaisempaa paluuta sairaalaan. Oli ihana saada nukuttaa lapset ja antaa heille siinä vaiheessa sitä aikaa ja läheisyyttä, jota vailla sekä he että minä olemme olleet. Oli ihana saada nukahtaa omaan sänkyyn, oman rakkaan viereen. Aamu meni hienosti myös. Aikainen herätys teki kuitenkin sen, että kun yhdentoista aikaan lähdimme sairaalaan, olin siihen täysin valmis. Oli hyvä palata vielä pieneksi hetkeksi sairaalaan lepäämään. Kotiloman riipaisevimman hetken koin siinä, kun sairaalan ulko-ovella hyvästelin lapsia autossa. Muut lapset olivat tietysti ymmärtäneet jo aiemmin, että menen vielä sairaalaan ja jos hyvin käy, niin huomenna tulen kokonaan kotiin. Nuorimmaiselle kerroin sitten vielä siinä hänen vieressään, että äiti menee vielä sairaalaan. Hän puhkesi yhtäkkiä riipaisevaan itkuun! Oli aivan hämmentävänkin koskettavaa tajuta, että noin pieni ymmärsi, mitä oli tapahtumassa.

Tarkoitus on, että huomisesta lähtien saan olla lapsilleni läsnä taas moninverroin enemmän. Ei se tule joka hetki helppoa olemaan väsymyksen ja kipujen keskellä - tunnen toki raadollisen minäni - mutta yritän muistaa iloita siitä, mitä näinä viikkoina on ollut ikävä.

8 kommenttia:

  1. Ihanasti kerrottu. Olette te kaikki melkoisen urheita! Toivottavasti kotiinpääsy koittaa pian. ❤️

    Pi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy ehkä tehdä pilttipurkin kansista urhoollisuusmitalit koko perheelle. :)

      Poista
  2. Oh, Veera, I'm so sorry for all you must go through. I pray for your recovery, and also for dear Tuomas and your children. I'm so glad you got to spend time with your family.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Thank you, Janet!
      Very soon I will get home and hopefully don't have to get back here. :)

      Poista
  3. <3 Sulla on Veera mahtava mies!
    Tuota läheisyyttä ja huomiota ei varmaan tule koskaan liikaa annettua.
    Mukava kuulla, että sinä olet pystynyt ottamaan askeleita eteenpäin elämässäsi.
    Työkaverini kuoli perjantaina. Haimasyöpä vei. Tässä koitan työpaikalla saada koottua itseäni sen verran, että pystyis työnsyrjään tarttumaan kiinni.

    MT Ulmista

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on! <3

      Voimia sinne vaikeisiin hetkiin! Voi työnteko tuntua toissijaiselta juuri nyt. Kovin tuntuu pahalta ja epäoikeudenmukaiselta, että miksi joku selviää syövästä ja toinen ei. Jumalan tiet ovat tutkimattomat. Jaksamista!

      Poista

Ilahdun todella, jos jätät pienenkin viestin. :)