Kirjoitin eilisen postauksen niin myöhään, että väsyneenä unohdin puhua koko verinäyte-episodin hienosta ja jotenkin koskettavastakin puolesta. Nimittäin hoitohenkilökunnan minuun kohdistuvasta huolenpidosta. Ajatelkaas nyt: ensinnäkin, olisin kokonaan unohtanut koko verinäytteen antamisen, ellei puoliltapäivin olisi hoitaja soittanut ja muistuttanut asiasta. Kun sitten kahdelta olin käynyt labrassa, niin viiden jälkeen soittivat, että pitäisi tulla uudestaan. (Koko eilisen postauksen episodia ei siis olisi muodostunut, jos kemoaivo olisi alunperin muistanut käydä labrassa heti aamusta. Mutta sitä nyt on turha enää jossitella.)
Kun kerroin, etten tuosta noin vain pääsekään tulemaan heti uudestaan, niin hoitaja lupasi, että koordinaattori selvittää asiaa. Lopulta reilusti kuuden jälkeen tuo koordinaattori soitti - luottamusta herättävä mieshenkilö - ja selitti ystävällisesti mutta päättäväisesti kaiken mitä oli selvittänyt ja lopputulemana sen, että minun tuli olla Vaasassa viimeistään tänään klo 15. Lopuksi hän sanoi, että tämä on sellainen asia, joka täytyy vain saada järjestymään, ja tarkoitti sanoillaan selvästi sekä minua että hoitohenkilökuntaa.
Tuli tunne, että minusta pidetään huolta. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahdun todella, jos jätät pienenkin viestin. :)