torstai 28. syyskuuta 2017

Pureva antibiootti

Harmittaa, ettei tule blogattua. Ajatuksia kyllä olisi ja sellaistakin, jota olisi hyvä työstää kirjoittamalla, mutta resurssit on rajalliset, jaksaminen aika tiukilla ja harvoin osaan ottaa itselleni sen rauhan, minkä ajatuksen kanssa kirjoittaminen vaatii. Täytyy tyytyä siihen, mihin yltää. Näistä tyytymisistä, yltämisistä ja resurssien rajallisuudesta kirjoitan seuraavalla kerralla. Sen seuraavan kerran on tultava pian, koska nuo jos mitkä ovat ajatuksia, jotka räjäyttävät pian pääni, jos en saa niitä sieltä jäsenneltyä ulos.

Koska kello on jo nukkumaanmenoaika ja kärsin tällä hetkellä kroonisesta univajeesta, niin ihan pikaisesti päivitän fyysisen olotilani. Antibioottikuuri puri ja laittoi suolen taas käyttäytymään kunnolla. Se on jotenkin järjenvastaista. Colitis Ulcerosan aikaan antibiootit olivat kaukaa kierrettäviä vihollisia numero yksi, koska antibiootit pistivät aina suolen niin sekaisin ja verille, että seuraavaksi joutui aina tilaamaan lääkäriltä kortisonikuurin. Tämä Ciproxin-antibiootti ei kuitenkaan kai tiennyt, että antibioottien on tapana käyttäytyä noin ja olikin oiva apuri. En ymmärtänyt kysyä lääkäriltä, miksi tulehtuneeseen paksusuoleen syödään kortisonia, mutta tulehtuneeseen, ohutsuolesta tehtyyn J-pussiin antibioottia. Luulisi, että suoli kuin suoli. Mutta siis ei.

Pääsin antibioottikuurin kanssa siihen autuaalliseen olotilaan, että oli joitain öitä, jolloin en joutunut käymään kertaakaan vessassa. Päivätkin menivät varsin mukavasti. Valitettavasti jouduin kirjoittamaan äskeiset lauseet imperfektissä. Antibioottikuuri loppui nimittäin sunnuntaiaamuna ja tämän viikon aikana pahanenteiset oireet ovat pikkuhiljaa taas lisääntyneet. Yritän uskotella itselleni niiden olevan vain kuvitelmaa. Jos päivän väri muuttuu taas punaiseksi, on pakko ottaa taas yhteys sairaalaan. Siihen asti kuvittelen kaiken olevan kunnossa.


torstai 14. syyskuuta 2017

Ensimmäinen pussiitti

Toissapäivänä olin J-pussin tähystyksessä. Toimenpide meni taas kivuttomasti ilokaasun turvin. Onhan se niin verraton kaasu ja loistavaa on se, että se on täällä meidän sairaalassa käytössä ainakin kirurgisen puolen toimenpidehuoneessa. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että kuulemani mukaan Meilahden sairaalassa, jossa voisi kuvitella olevan tarjolla koko kivunlievityksen kirjo, ei ole mahdollista saada ilokaasua J-pussin tähystyksen yhteydessä. Heja lilla Vasa!

Ilokaasu menee minulla aika lahjakkaasti päähän. Ilmeisesti vaivun jotenkin poikkeuksellisenkin syvään unitilaan, tai näin ainakin päättelin kirurgin vastauksesta hoitajalle, joka vähän naureskeli unisuudelleni. Kirurgi muisti, että myös edellisellä kerralla olin nukkunut keskimääräistä syvemmin ja suositteli, että vastaisuudessakin käytän ilokaasua. Toimenpiteen tekijällekin on varmaan miellyttävää, jos potilaan tuntemukset eivät "häiritse" toimenpiteen suorittamista.

No mitä sieltä sitten löytyi? "Ei mitään tuumorikasvustoon viittaavaa", totesi kirurgi ensitöikseen, kun olin taas palannut tähän maailmaan. Hän tiesi selvästi, mitä minä pelkäsin ja ehkä pelkäsi sitä itsekin. Ei siis syöpää. Mutta tulehtunut limakalvo tähystyksessä löytyi ja diagnoosiksi tuli J-pussin tulehdus eli pussiitti. Hyvin tavallinen J-pussilaisten vaiva. Hoitokeinona 10 päivän antibioottikuuri Ciproxin-nimistä lääkettä. Jos kuuri ei auta, niin yhteys uudestaan ja sitten minut siirretään hyvin pian sisätautipoliklinikan hoteisiin. Tuttua on porukka silläkin puolella sairaalaa, koska siellä minun Colitis Ulcerosaa hoidettiin ja heidän lähettellään lähdin paksusuolen poistoon tammikuussa 2016.

Tähystyksessä otettiin kaksi koepalaa ja niistä tulee tulokset kuukauden päästä. Toivottavasti ei silloin tule Jobin postia. Edellä mainittuun kategoriaan kuuluu syöpäsolujen löytämisen lisäksi myös Crohnin tautilöydökset. Kunpa minua Luoja siltä taudilta varjelisi, niin ei tulisi uusia suolistohuolia. On näissä nykyisissäkin ihan tarpeeksi.

Tähystystä edeltävänä iltana kerroin lapsille, että menen aamulla lääkäriin, koska suoli on ollut kummallinen ja se nyt tähystettäisiin ja katsottaisiin, onko siellä kaikki kunnossa. Kahdeksanvuotias totesi tuohon hyvin tunteettomasti, äänestä hänen pienen tutkijaluonteensa suuri mielenkiinto läpi loistaen: "Niin, ne katsoo, että löytyykö sieltä taas syöpää!" Yhden ylimääräisen lyönnin taisi sydämeni paukauttaa, mutta sitten kokosin itseni ja rauhoittelin yhtä lailla omaa huolestunutta mieltäni kuin lapsiakin toteamalla, ettei sieltä tietenkään mitään syöpää löydy, vaan todennäköisesti vain tulehdus. Kuulivathan korpitkin sen samalla!