Korppi toi peikon kylään

Soitin heti aamulla sairaalan kirurgiselle poliklinikalle, jonne oli käsketty ottaa yhteyttä, mikäli J-pussin kanssa on ongelmaa. Puhelimen päähän ei aamulla saatu gastropuolen hoitajaa, joten minuun luvattiin olla yhteydessä päivän aikana. Koko päivän kannoin puhelinta mukanani äänet päällä ja sitten vihdoin viimein puoli kolmen aikoihin tuli puhelu. Sairaanhoitaja soitti ja kertoi lääkärin määränneen J-pussin tähystyksen. Ei paljon naurattanut silloin eikä edelleenkään. Ei etenkään, kun korppi ilmestyi heti olkapäälle raakkumaan. Raakkui oikein rumalla äänellä ja nauraa rätkätti: NE LÖYTÄÄ SULTA TAAS SYÖVÄN! Tiedän kyllä, ettei sieltä mitään syöpää löydy vaan tulehdus, mutta tulipa taas nähtyä, ettei syöpäpeikko minnekään ole kadonnut. Kunhan vain luuraa jossain piilossa ja syöksyy esiin heti kun on vähänkään aihetta.

Nyt ollaan siis taas päästy takaisin tähän, että elämää näkyy eteenpäin vain pieni pätkä. Masentavaa jotenkin. Puolitoista viikkoa on armonaikaa. Ja vaikka kuinka ajattelen ja järkeilen, ettei tässä nyt mistään henkeä uhkaavasta asiasta ole kyse, niin silti jossain syvällä sisimmässä raapii ja raastaa ihan hirveästi. Se, että taas olen menossa sairaalaan ja kaiken lisäksi vielä sangen epämiellyttävään tutkimukseen, tuo taas pintaan muistot kaikesta rankasta. Jos homma sujuu niin kuin viimeksi, selviän tutkimuksesta ilokaasun voimin varsin hyvin. Ja silti inhottaa. Niin paljon toivon, että nyt tapahtuu vielä jokin äkillinen ihmeparantuminen ja voisin peruuttaa tähystyksen.

Taisin saada kontaktin psykoterapeuttiin täydellisen oikeaan aikaan. Tämänpäiväinen sessio tuntui hyvältä ja jatkoa seuraa sillä saralla. Hyvä niin.

Arki lääkitsee

Arki on vienyt. Se on vienyt valtaosan ajasta, mutta se on vienyt myös ajatukset toisaalle. Se on vienyt minut taas askeleen kohti tervettä elämää. Arki on tällä hetkellä myös ainoa lääkkeeni. Kun reilut viisi viikkoa sitten aloitin mielialalääkityksen, psykiatri sanoi, että yleensä lääkettä syödään vähintään vuosi. Minun vuoteni hurahti nopeasti ja oli ohi jo kolmessa ja puolessa viikossa. Suoleni nimittäin kertoi mielipiteensä lääkkeestä hyvin nopeasti sen aloittamisen jälkeen. Päivisin aloin käymään hyvin tiheästi vessassa ja tuotos oli punaisen sävyistä vesiripulia. Öisinkin palasin vähintään kahden vessareissun tahtiin. Arjessa on niin paljon muistettavia asioita, että vessakäyntien lukumäärän laskemiseen ei aivokapasiteettini enää riitä ja sen ainoan kerran kun niitä laskin, näytti tuloksesta tulevan niin masentava, että lopetin hyvissä ajoin. Toisena työpäivänä olin nimittäin kello 13:een mennessä käynyt vessassa viisi kertaa. Siitä voi päätellä, että kaksi kättä ei olisi laskemiseen riittänyt koko vuorokauden ajalle. Hiukan alkoi hirvittää, miten oppitunnit sujuvat...

Pääsin sitten hoitavan psykiatrini vastaanotolle ja yksimielisesti olimme lääkityksen lopetuksen kannalla. Hän kirjoitti minulle reseptin toisesta lääkkeestä, mutta päädyimme siihen, että aloitan sen vasta, jos tunnen, etten selviä ilman sitä. Parin ensimmäisen hankalan, lääkeettömän päivän jälkeen olen selvinnyt puolitoista viikkoa hienosti ilman. Lisäpontta selviämiselle antaa se, että vaikka vessareissujen määrä onkin vähän inhimillistynyt, niin edelleen käyn siellä usein ja tuotoksen väri on väärä; suoli on vuotanut verta nyt yli kuukauden. Ei siis kauheasti houkuta lähteä kokeilemaan, mitä jokin muu lääke aiheuttaa. Ajattelin antaa suolelle mahdollisuuden omatoimiseen parantumiseen lääkityksen aiheuttamasta shokista, mutta se ei näytä tuottavan tulosta. Täytynee soittaa kirurgian poliklinikalle ja kysellä apuja. Ei vaan antibioottien syöminen nappaa, mutta en oikein tiedä millä muulla sitä hoidetaan. Ja tutkimuksiin - ei kiitos!

Ensimmäiset puolitoista viikkoa töissä olivat karun rankkoja. Onneksi lopulta ymmärsin, että ne olivat rankkoja monelle muullekin opettajalle, eikä asialla sinänsä ollut mitään tekemistä sairaustaustani kanssa. Nyt tuntuu jo siltä, että selviän työstäni. Työtuntien määrä vaikuttaa osuneen kohdalleen. Enempää en millään jaksaisi, kun nämä nykyisetkin oppitunnit valmisteluineen ja muine työhön liittyvine hommineen ja kokouksineen imevät tehot naisesta aika kiitettävästi. Kaksivuotiaamme yöseikkailut laskevat lisäksi omalta osaltaan yöuneni laatua, joten päiväunille on tilausta aina kun siihen on tilaisuus. Kolmen päivän pituisen viikonlopun suoma lataus antaa onneksi aina voimia jaksaa uusi neljän päivän työviikko. Sopivaa kannustusta työssäjaksamiseen tuo myös se, että työeläkeyhtiöni Keva lähetti minulle armeliaasti myönteisen osakuntoutustukipäätöksen. Paitsi että kukkaro kiittää, tuo se myös hyvää mieltä, kun tunnen, että yhteiskuntamme hyväksyy myös tällaiset toipilaat eikä vaadi meiltä liikoja, vaan haluaa auttaa meitä pikku hiljaa takaisin työelämään niin, että saamme edetä oman jaksamisemme emmekä taloudellisten paineiden ehdoilla. Ymmärrän toki, että tässä asiassa kaikki ammattiryhmät eivät ehkä ole ollenkaan samalla viivalla.

Sain myös vihdoin toisenkin myönteisen päätöksen: Kela myönsi minulle kuntoutuspsykoterapiaa. Sen hakeminen oli kyllä työvoitto. Kela tekee paljon hyvää ja mahdollistaa tuillaan paljon, mutta kyllä sen byrokratian määrä on loputon, huhhuh! Torstaina tapaan ensimmäistä kertaa psykoterapeutin. Toivon, että hänen työskentelytapansa kolahtaa kerralla ja pääsemme heti samalle aaltopituudelle niin, ettei minun tarvitsisi käydä kenenkään muun terapeutin luona tutustumiskäynnillä. Toivottavaa olisi, että terapia pääsisi alkamaan mahdollisimman pian ja sekin edesauttaisi sitä, että selviäisin kokonaan ilman mielialalääkitystä.

Uuden edessä

Tuntuu siltä, kuin huomenna alkaisi uusi elämä. Oikeastaan se on vanhaa elämää, mutta se tuntuu nyt ihan uudelta. Tuntuu, kuin käsillä olisi syövänjälkeisen elämän alku. Aloitan nimittäin huomenna työt. Vähän olen toki jo viritellyt itseäni työmoodiin suunnittelemalla alkavaa lukuvuotta, mutta huomenna on ensimmäinen päivä, jolloin täytyy olla läsnä työpaikalla, koululla. Neljän vuoden tauon jälkeen työhönpaluu tuntuu jännittävältä ja lisähaasteensa tuo uusi opetussuunnitelma. Jos olisin ollut "vain" vanhempainvapaalla, olisin todennäköisesti elänyt enemmän mukana uuden opetussuunnitelman tekemisessä ja osallistunut koulutuksiin. Sairaslomalla, puolikuntoisena, ei rahkeet siihen riittänyt. Nyt asiaan hieman perehdyttyäni olen onnekseni saanut todeta, että minun opetustyylissä on ollut aina tämän uuden opetussuunnitelman henkeä. Ja minua on lohdutettu, että en ole epävarmoine tuntemuksineni todellakaan yksin ja että harjoitus tekee mestarin. Eiköhän se siitä sitten pikku hiljaa ala lutviutua. En saa itse nostaa rimaa liian korkealle ja saan avoimesti tunnustaa, että vasta harjoittelen.

En suinkaan ole hyppäämässä työelämään pääedellä ja umpisukkeluksiin. Aloitan varovasti. Suomessa sairaslomalainen saa sairaspäivärahaa noin vuoden verran. Sen jälkeen voi hakea kuntoutustukea, mikä ennen oli nimeltään väliaikainen sairauseläke. Olen saanut helmikuusta lähtien kuntoutustukea työeläkeyhtiöstäni Kevasta. Nyt olen hakenut osakuntoutustukea, joka kompensoi sitä tulonmenetystä, mikä syntyy, kun sairauden takia ei pysty tekemään työtä täysipäiväisesti. Osakuntoutustuki määrittää tarkkaan, kuinka paljon työntekijä saa saada palkkaa. On selkeää, kun on olemassa tuollainen raja. Minun ei siis tarvinnut itse miettiä, kuinka paljon oppitunteja jaksan pitää viikossa, vaan palkanlaskijalta sain tarkan maksimituntimäärän. Opetan nyt siis matematiikka 11 oppituntia viikossa. Kun siihen lisää kokoukset ja suunnittelut, niin toivon, että tavallisina viikkoina kokonaistyömäärä on noin 20 tuntia. Toivon, että resurssini riittävät sekä siihen että sen ulkopuoliseen elämään. Olen luottavaisella mielellä.

Kolme nuorinta ovat olleet kaksi päivää nyt päiväkodissa. Hyvillä mielin ovat lähteneet ja viihtyneet, huojentavaa. Esikoisella jatkuu koulutaival ensi viikolla. Siinä sitä sitten taas ollaan arjen pyörteissä! Toivottavasti se vie mukanaan ainoastaan positiivisella tavalla ja muistamme pitää kiinni riittävästä levosta sekä edelleen turvautua erilaisiin tukitoimiin.