Helpotuksen huokaus

Täällä blogissa on ollut hiljaista, liian hiljaista. Pitää melkein pyytää anteeksi. Tiedän että teitä on ollut monia, jotka olette kanssani odottaneet, mihin tämä tie taas kääntyy, mitä tässä tarinassa käy tällä kertaa. Olisitte ansainneet, että olisin käynyt antamassa väliaikatietoja. Elämäni on ollut viime aikoina kuitenkin liian täysinäistä ja toisaalta väsynyttä, jotta olisin osannut ottaa aikaa sille, että olisin istahtanut alas ja kirjoittanut kuulumisia. Ja itse asiassa faktoja ei ole ollut.

Nyt päästän teidän jännityksestä, vaikka kyllähän tuo otsikkokin tärkeimmän paljasti: eilen aamulla olin J-pussin tähystyksessä eikä kirurgi löytänyt sieltä mitään syöpään viittaavaa! Suolen limakalvot olivat kuulemma oikein hyvän näköiset. Olo oli tuon toimeenpiteen jälkeen ja on edelleen valtavan helpottunut. En ollut ymmärtänytkään, että olin jännittänyt tulosta niin paljon. Onnenkyyneleet tulivat silmiini, kun kirurgi kertoi, että mitään ei löytynyt. Vaikutti kirurgikin onnelliselta puolestani. Ei olisi varmasti ollut helppoa hänelle jo toistamiseen joutua olemaan se pahan ilman lintu, joka kertoo minulle syöpälöydöksistä.

Elämä ennen toimenpidettä oli kaukaisten vieraiden ja sairaiden lasten myötä hektistä, joten en ehtinyt onneksi jännittämään sitä. Koska olin ollut samaisessa tähystyksessä kerran aiemmin juuri ennen joulua, niin tiesin, ettei se ole miellyttävä eikä kivuton, vaikka ei kauaa kestäkään. Toimenpidekammo siihen päälle, niin viime metreillä meinasi iskeä pakokauhu. Onneksi vastassa oli hyvä sairaanhoitaja, joka onnistui vakuuttamaan minut ilokaasun tuomasta avusta. Synnytyksissä en ole ilokaasua pahoinvoinnin pelossa suostunut edes kokeilemaan, mutta nyt ajattelin, ettei ole mitään menetettävää. Leijuin sitten ihmeellisessä, sekavassa olotilassa koko toimeenpiteen ajan enkä joutunut kärsimään, etenkin kun sen verran kuitenkin olin "tajuissani", että paineen kasvaessa vatsassa ymmärsin päästellä ilmoja pihalle, niin kuin noissa peräteitse tehdyissä skopioissa kuuluu tehdä. Suosittelen ilokaasun käyttöä lämpimästi!

Jo ennen tähystystä kirurgi arveli, että PET-kuvauksessa näkynyt löydös olisi vain suht tuore leikkaussauma, mikä sitten mitä ilmeisemmin oli totta. Hän sanoi kuitenkin, että seurantaa tehostetaan nyt vähän ja kolmen kuukauden päästä suolisto magneettikuvataan. Tiheä seuranta on vähän kaksipiippuista: toisaalta on hyvä kun seurataan, mutta kun elämä kulkee sykleissä seurannasta toiseen, niin olisi henkisesti helpompaa, jos tuo sykli olisi pidempi, jolloin voisi huoahtaa pidemmäksi aikaa kerrallaan.

Tähystyksen jälkeen olo oli vähän pahoinvointinen, mikä toisaalta ei välttämättä johtunut pelkästään ilokaasusta ja suoleen pumpatusta hiilidioksidista vaan myös siitä, etten ollut syönyt mitään 14 tuntiin. Meillä puolisuolisilla suolatasapaino järkkyy helposti ja ainakin minä reagoin siihen muun muassa pahoinvoinnilla. Kanttiinin antimien voimin olo koheni, ja kun puoli tuntia oli kulunut ilokaasun käytöstä ja oli lupa taas lähteä auton rattiin, olin täysissä voimissa. Kanttiinissa sisälläni kupli hyvänolontunne ja semmoinen kutkutus, että "ettepäs tiedäkään te muut täällä istuvat, että minullapas ei enää olekaan syöpää!" :)

PET-tuloksia

Lääkärin vastaanotolla tuli tehtyä aivotoiminnan maailmanennätys. Kun lääkäri aloittaa lauseen, että "PET-kuvat olivat muuten puhtaat, mutta...", niin siinä ehtii ajatus käydä läpi kaikki mahdolliset vaihtoehdot, ennen kuin lääkäri saattaa lauseensa loppuun. Maksa? Keuhkot? Suoliko taas? En kestä! Hyvä etten hautajaisvirsiäkin ehtinyt veisata mielessäni.

No mitä noiden muuten- ja mutta-sanojen taakse sitten kätkeytyi? Se, että "rektumin ja häntäluun välissä on pehmytkudostiiviyttä ja tässä läiskäistä metabolista aktiivisuutta joka herättää epäilyn paikallisresidiivistä" ja että "oikean keuhkon ylälohkossa lateraalisesti 4 mm tiivistymä jonka seudussa ei aktiivisuutta (...) Selkeästi malignisuspekteja tai metabolisesti aktiivisia noduleita keuhkoparenkyymeissä ei ole." Siitä sitten googlailemaan! Rektum on peräsuoli. Paikallisresidiivi tarkoittaa paikallista syövän uusiutumista. Malignisuspekti on kai käytännössä syöpäepäily ja sitä ei siis keuhkoissa ollut. 

Eli tuossa on kyse keuhkoista ja suolen liitoskohdasta peräaukkoon. Keuhkoista lääkäri ei ollut huolissaan, kunhan vain mainitsi asiasta. Itse aion pitää kyllä huolen, että keuhkot kuvataan säännöllisesti. Mutta tuo suoli! Suolen liitoskohdassa - "peräsuolen takana", sanoi lääkäri ja lausunnossakin puhutaan rectumista, mutta ehkä tässä ei ole oleellista, onko ihmisellä peräsuolta vai ei - on siis epäily syövän uusiutumisesta. Sen ei kuulemma tarvitse tarkoittaa sitä, että siellä olisi syöpä, vaan kuvaus saattaa vain reagoida leikkauskohtaan. Itse asiassa olisi erikoista, jos sillä alueella olisi syöpää, koska niin vastahan siellä on ronkittu. Toki, jos syöpä on vasta aluillaan, niin ei kirurgin silmä ole sitä ehkä voinut havaita.

Koska en usko tuohon suolisyövän uusiutumiseen, niin on melkein helpottunut olo. Mutta vain melkein. Ei tässä kuitenkaan hurrata uskalla, harmi. Niin mielellään olisin kertonut lapsille selkeitä, hyviä uutisia. Täytyy tässä päivän aikana muotoilla valmiiksi jokin ei-huolestuttava vastaus. Sairaalan puolella edetään nyt niin, että onkologi laittaa lähetteen gastrokirurgeille, ja he miettivät mitä tehdään. Lisäksi kuuden viikon päästä on verikoekontrolli ja kesäkuun alussa aika onkologille. Hemoglobiini oli matala: vain 103. Se pitäisi saada nousuun. Jos se ei nouse, on syytä kuulemma miettiä, että vuodanko jostain. Jos vuotopaikka on suolessa, se voi tarkoittaa, että siellä on syöpä.

Kyllä jäi epävarmuus kalvamaan, mutta täytyy nyt taas oppia elämään sen kanssa. Ei tässä nyt sitten kuitenkaan mitään mullistavan uudenlaista ajanlaskua päässytkään alkamaan.

Jännitys alkoi

Tiedossa oli, että saan kuulla PET-kuvauksen tulokset omalta onkologiltani. Tai eihän minulla mitään "omaa onkologia" ole; koskaan ei tiedä etukäteen, kenet lääkärit tapaa. Etukäteen oli sanottu, että lääkäri aika on noin kaksi viikkoa kuvauksesta. Oletin kyllä, että odotus menee pidemmäksi. Eilen sitten oli posti tuonut kutsukirjeen: aika onkologille on ensi tiistaina 14.3. klo 9. Perjantaina täytyy käydä sitä varten vielä verikokeissa.

Nyt jyllää mielikuvitus ja olen päässyt ensimmäisen kerran tuntemaan, miltä tuntuu odottaa kontrollivastauksia. Tiesin, että jännitys tiivistyy, kun lääkäriaika lähenee. Ilmapiiri sähköistyi kuitenkin jo eilen välittömästi kirjeen aukaistuani. Miksi lääkäriaika on noin nopeasti, vain 12 päivää kuvauksesta? Miksi täytyy käydä laboratoriossa? Korppi raakkuu ilkkuen olkapäällä, että ne kertoo, että sulla on taas syöpä! Järki selittää kyllä, että tottakai he antavat lääkäriajan niin nopeasti kuin mahdollista ja labrakokeet on vain rutiini. Mutta nämä eivät olekaan järjen asioita. Huh! Onneksi aika rientää ja pian on tiistai.

Todella konkreettisesti tuntuu, että tämä menossa oleva ajanlasku on kaartumassa kohti loppuaan ja tiistaina alkaa uusi. Aivan näen edessäni sellaisen laskevan käyrän. Tiistain jälkeen voi suunnitella taas vähän paremmin tulevaisuutta. Jos PET-tulokset ovat puhtaat, on uuden ajanlaskun pituus puoli vuotta eli seuraavaan kontrolliin asti. Jos tulokset ovat jotain muuta, niin... No, eivät ne ole.

Säteilevänä Tampereella

Tulee pitkiä bloggaustaukoja. En tiedä, johtuuko se siitä, että sairaus tuntuu olevan poissa vai siitä, että se on liian läsnä. Fyysisesti olo on suhteellisen terve. Henkinen olo on taas väsähtänyt ja liian suureksi osaksi iloton. Kärsin siitä.

Tänään sairaus on pistänyt minut liikkeelle. Herätys oli kuudelta, koska junassa piti olla klo 6.50. Istuin junassa parin tunnin matkan Tampereelle päämääränä Tays. Juna-aikatauluista johtuen olin suht aikaisin liikkeellä ja ehdin kierrellä Stockalla ennen kuin oli aika nousta sairaalaan vievään bussiin. Tykkään käydä Stockmannilla aina, kun siihen on tilaisuus. Tykkään itse asiassa enemmän näistä pienemmistä Stockmanneista kuin siitä aidosta ja alkuperäisestä Helsingin keskustan Stockasta, vaikka nimen omaan juuri sen Stockan kellon alla teiniminä odotti ratikkaa päivittäin kuuden vuoden ajan koulusta tullessaan.

PET-kuvaukseen piti saapua klo 10.45. Kuvaussessio alkoi sillä, että minut vietiin huoneeseen, jossa oli neljä sermeillä erotettua sänkyä. Tehtävä oli maata sängyllä mahdollisimman paikallaan. Puhelintakaan ei saanut käyttää. Tarkoitus oli, että ensin lepään puoli tuntia, sitten suoneen laitetaan kanyylin kautta radioaktiivista merkkiainetta, jonka annetaan vaikuttaa tunti levossa ja sitten kuvataan. Heti sänkyyn mentyäni laitettiin kanyyli. Onneksi sairaanhoitaja oli nopea ja taitava, niin pieni paniikinpoikanen, joka iski siinä vaiheessa kun käärin hihan ylös, ei päässyt kasvamaan suureksi ennen kuin päivän suurin koettelemus oli jo takana. Toimenpidekammo nosti päätään. Onneksi se ei kohdistunut itse kuvaukseen.

Etukäteen vähän ahdisti pitkä lepoaika. Ajattelin, että teen rentoutuksen itselleni ja toivon, että jospa nukahdan. Ehdin rentouttamaan sormeni ja sen jälkeen filmi katkesi! :) Lyhyehkö yöuni teki tehtävänsä. Välillä käväisin hereillä, kun merkkiainetta alettiin laittamaan, mutta sitten uni taas jatkui. Kun minut herätettiin, olin aivan pöllämystynyt. Aivan kuin olisin ollut nukutettu. Mutta tämän nukutuksen jälkeen piti heti nousta ylös ja kävellä monen kymmenen metrin päässä olevaan vessaan. Kello oli tuossa vaiheessa jo 12.45. Mansematikan mukaan ilmeisesti 30 min + 1 h = 2h.

Lepovaiheen jälkeen oli itse kuvaus. Sen sanottiin kestävän noin 25 min ja se piti kutinsa. Siinäkin piti maata aivan paikallaan lavitsalla kädet pitkänä pään vieressä. Kone vei petiä edestakaisin putkeen ja pois. Taisin nukahtaa vielä kerran. PET tulee sanoista positroniemissiotomografia. Tutkimuksen idea on - HUSsin sivuja ja Wikipediaa opiskeltuani - ymmärtääkseni se, että merkkiaine sisältää glukoosia, joka hakeutuu elimistössä kohtiin, joissa on vilkastunut aineenvaihdunta. Muun muassa syöpäsolut ovat tällaisia. Kun positronit törmäävät elimistön elektronien kanssa, vapautuu gammasäteilyä, joka voidaan havaita ja säteilyn alkulähde paikallistaa tällä PET-laitteella. Jotenkin noin. Kuvauksella metsästettiin siis mahdollisia syövän etäpesäkkeitä. Vääriä hälytyksiäkin voi kuulemma tulla.

Kuvauksen jälkeen minut ajettiin vauhdilla ulos huoneesta, jotta seuraava kuvattava voitiin ottaa sisään. Tulokset saan omalta onkologilta, jonka vastaanotolle alan nyt odottaa kutsua. Toivottavasti luvattu kaksi viikkoa ei veny. On muutenkin mukava, että saan asioida taas omassa sairaalassamme. Se on hyvä sairaala. Sopivan suuri ja pieni. (Mainoskatko: Jos et ole jo allekirjoittanut vetoomusta Vaasan keskussairaalan puolesta, tee se nyt, vaikka vain minun vuokseni.) Tampereella hoito oli kyllä hyvää, mutta jotenkin ilmeettömämpää ja persoonattomampaa kuin Vaasassa. Olo oli jotenkin turvattomampi. Vai onko minusta vain tullut pikkukaupunkilainen? ;)

Nyt istun taas junassa matkalla kotiin.