Vaikka tämä blogi käsitteleekin lähinnä minun syöpäsairastamistani, niin juuri tänään en voi olla ajattelematta vuodentakaista hieman pidempää sairaalareissua aivan muista syistä. Nimittäin tasan vuosi sitten 12.6.2015 klo 17.20 housuihini lorahti verta täysin odottamatta. Siitä reilun tunnin päästä, klo 18.33 pääni ohitse kiidätettiin pieni, puolitoistakiloinen sininen mytty, joka oli juuri nostettu ulos kohdustani. Kätilö onnitteli iloisesti tyttövauvasta, joka siis syntyi kiireellisellä sektiolla raskausviikolla 31+6 osittain irronneesta istukasta johtuen. Minä olin onnellinen hetkeä aiemmin kuulemistamme sydämenlyönneistä, enkä (onneksi) ymmärtänyt ollenkaan, että niistä huolimatta elimme kriittisiä hetkiä. Sairaalahenkilökuntakin osasi olla hyvin rauhallinen vaikkakin samalla päämäärätietoisen ripeä ja todella ammattitaitoinen. Vasta seuraavana päivänä lääkäri kertoi, että meillä oli ollut suojelusenkelit mukana, että huonostikin olisi voinut käydä.
Kaksi pistettä saanut vauva elvytettiin ja vietiin vastasyntyneiden teho-osastolle. Siellä hän kasvoi ja kehittyi viisi viikkoa ja siellä me kävimme antamassa hänelle kenguruhoitoa ja koko ajan enenevässä määrin huolehtimassa hänestä muutenkin. Vaikka meidän pikkuisella kaikki oli koko ajan hyvin emmekä joutuneet olemaan huolissamme hänen selviytymisestään oikeastaan missään vaiheessa, niin silti tuo aika on jäänyt rankkana ja äärettömän herkkänä mieleen. Edelleen, kun ajattelen tuota aikaa, luen tai kuulen jostain muusta keskosesta tai saan jonkun mielleyhtymän keskolaan liittyen, saan kyyneleet silmiini. Kun olen jutellut asiasta erään toisen keskosäidin kanssa, olen ymmärtänyt, etten ole yhtään poikkeava.
Tänä päivänä tuo meidän ihmeemme täyttää 1 vuotta. Hän konttaa kovaa vauhtia, nousee pystyyn joka paikkaan, kävelee varovasti tukea vasten ja on juuri rohkaistunut seisoessaan päästämään välillä irti tuesta. Hän hauskuuttaa sisaruksiaan ilmeilemällä ja on tällä hetkellä äärimmäisen kiinni meissä vanhemmissaan. Hän sai ensimmäiset maitomillinsä nenä-mahaletkun kautta, oppi ennen sairaalasta kotiutumistaan rintamaidolle, mutta siirtyi sitten pullomaidolle 7 kuukauden iässä minun sairastuttua. Hän on lapsi, jolla ei ole ykkösvanhempi-äitiä ja kakkosvanhempi-isää vaan olemme hänelle yhtä läheisiä, isä ehkä jopa vähän läheisempi kaikista sairaala- ja nostokieltojaksoistani johtuen. Hän on siro, kaunis tyttönen. Syntymähetken dramaattisuudesta muistuttaa ainoastaan otsalla oleva arpi aivan ensimmäisestä kanyylista.
Eilen kävimme hänen kanssaan sydänultrassa toteamassa, että eteisten välinen reikä on edelleen suurehko ja että vuoden päästä ultrataan uudelleen ja katsotaan, onko tarvetta sulkuoperaatiolle. Ultran jälkeen teimme pikavierailun keskolaan ja kiitimme vielä kerran kaikesta siitä superhyvästä hoidosta, jota tyttäremme sai viime kesänä.
Liitän tähän erään lukemani vertauskuvallisen tekstin keskoslapsen saamisesta. Tarjoan sen teille toisella kotimaisella, var så goda:
VÄLKOMMEN TILL HOLLAND…
När du väntar barn är det som att planera en fantastisk semester – till Italien. Du köper en packe resehandböcker och sätter igång med att planera vad man skall uppleva och se. Colosseum, Michelangelos staty David, Venedigs gondoler. Du kanske lär dig några användbara fraser på italienska. Allt är väldigt spännande. Efter några månader av otålig väntan kommer slutligen den stora dagen. Du packar väskan och ger dig iväg.
Efter några timmar landar planet. Flygvärdinnan kommer in och säger: ”Välkommen till Holland!”
”HOLLAND?” säger du. ”Vad menar du med Holland? Jag är bokad till Italien! Det är meningen att jag skall vara i Italien. Jag har hela mitt liv drömt om att resa till Italien.” Men det har skett en ändring i resvägen. De har landat i Holland och du måste stanna där.
Det är viktigt att förstå, att du inte har kommit till ett förskräckligt, motbjudande, smutsigt ställe, fyllt av fattigdom, svält och sjukdomar. Det är bara en annorlunda plats. Så du måste ge dig ut och köpa nya resehandböcker. Och du måste lära dig ett helt nytt språk. Och du kommer att träffa en helt ny grupp med människor, som du aldrig annars skulle mött. Det rör sig bara om en annorlunda plats. Det går lite saktare än i Italien. Men då du varit där ett tag och hämtat andan, ser du dig omkring och börjar märka, att Holland har väderkvarnar. Holland har tulpaner. Holland har till och med Rembrandt.
Men alla du känner reser fram och tillbaka till Italien och alla skryter om hur fantastiskt underbart de haft där. Och under resten av ditt liv kommer du att säga: ”Ja, det var meningen att jag också skulle dit. Jag hade planerat det.” Och denna smärta kommer aldrig, aldrig försvinna, därför att saknaden av drömmen är en väldigt betydelsefull saknad. Men om du tillbringar resten av ditt liv med att sörja att du inte kom till Italien, kommer du aldrig att bli fri så du kan njuta av de fantastiska, underbara upplevelser, som Holland har att erbjuda.