Puhelua odotellessa, Suviseuroihin lähdössä

Puhelua on vaikea odottaa ihan toimettomana. Eilen soitin taas onkologiselle kysyäkseni, onko heillä jo tietoa jatkosta. Ei ollut. Mutta sairaanhoitaja oli kaikin puolin ystävällinen ja avulias. Kysyin samalla kesän lääkäreistä. Suosikkikaimalääkärini ei ole kuulemma kesällä tulossa tänne konsultoimaan. Todella harmi! Mutta ehkä on hyvä tutustua myös paikallisiin lääkäreihin. Yhden vastaanotolla olen käynyt enkä mene toiste. Mutta täällä on useampi. Jos tapaamani lääkärin hoito-ohjeet epäilyttää, aion pyytää puhelinajan kaimalääkärilleni.

Tänään soitin sitten HYKSiin maksakirurgiselle osastolle, sinne missä olin kolme viikkoa sitten. (Ajatella, että leikkauspahoinvoinneista on aikaa vasta kolme viikkoa! Tuntuu, että ikuisuus.) Kysyin, missä paperini luuraavat. Sain hyviä uutisia: Paperit olivat menneet postiin eilen, jihuu! Nyt siis voin oikeasti alkaa odotella puhelua. ;)

Nyt on onneksi niin paljon muutakin miettimistä, ettei puhelua ehdi edes odotella. Pihassa seisoo tuttavilta lainattu asuntovaunu ja odottaa sitä järkyttävää tavaramäärää, mikä sinne pitäisi saada haalittua ja sullottua. Huomenna olisi tarkoitus kiinnittää vaunu auton perään ja suunnata nokka kohti Torniota. Vähän hirvittää, miten oikein jaksan tämän koko rumban: pakkaaminen, pitkä ajomatka lasten kanssa (vaikka huokaisen kyllä helpotuksesta, ettemme joudu Etelä-Suomesta asti ajamaan), leirielämä perillä Suviseuroissa, ajomatka takaisin, vaunun tyhjennys ja siivous. Mutta eihän sitä tiedä, jos ei kokeile. Ja tiedän vanhastaan sen, että aika paljon helpottaa siinä vaiheessa, kun auto starttaa pihalta. Ja tiedän senkin, että Suviseurat ovat - no, Suviseurat. Sinne on kyllä aina mukava mennä. Tällä kertaa se on sekä erityisen ihanaa että erityisen rankkaa. Rankkuuden tuo tämä puolikuntoisuus. Erityisen ihanaa on lähteä siksi, että tiedostan hyvin voimakkaasti tämän elämän rajallisuuden. Vaikka aionkin tämän syövän selättää, niin ei se ole minun käsissäni. Ties vaikka nämä olisivat viimeiset Suviseurani. Sen lisäksi että on ihana saada elää seuroissa useampi päivä, niin on myös ihana, jos näkisin mahdollisimman paljon ystäviä ja tuttuja!

Paremmassa kuosissa

Hyvää juhannusta!

Aloin eilen iltapäivällä kirjoittamaan tekstiä siitä, että nyt tuntuu siltä, että olen toipunut leikkauksesta. Mutta sitten illan myötä tuli aivan totaalinen uupumus. Se väsymys masensi ihan tosi paljon, kun olin jo ehtinyt iloita siitä, että olin niin hyvissä voimissa. Onneksi yö toi taas voimia lisää ja paljon auttoi se, että luovuimme tälle päivälle tehdyistä suunnitelmista ja kuulostelimme, mitä todella jaksamme. Tuli oikein hyvä, mukava ja tehokaskin juhannusaatto.

Nyt uskallan ajatella uudestaan, että tuntuu siltä, että olen toipunut leikkauksesta. Vaikka kylkikipu edelleen aina välillä muistuttaa siitä, että jotain on tehty, niin se, että voin jo vähän enemmän kantaa lapsia ja tavaroita, tuo heti jotenkin sellaista normaalin elämän tuntua. Kantorajoitukset on kyllä ärsyttäviä mutta eivät missään nimessä turhia. Yhtään tyrää en halua vatsalleni tämän kaiken lisäksi!

Kutina on vähän vähentynyt ja itse asiassa rasvaaminen on siihen auttanut ainakin välillä. Yöhikoilua oon saanut vähemmäksi oikeilla vaatetusvalinnoilla. Ehkä nuo johtuivat lääkkeistä. Opioideja en ole syönyt enää naismuistiin ja Buranoista ja Panadoleistakin olen vähentänyt annoksia.

Ilahdus ja Pettymys

Odottelin tältä päivältä kahta asiaa: Kirjettä ja Puhelua. Ensimmäinen toive toteutui, toinen ei. Onneksi päivästä tuli muuten kaikin puolin onnistunut. Olen selvästi saanut takaisin sekä elinvoimaa että muuta voimaa. Kiitos kaikkien ihanien eilisten talkoolaisten meillä oli tänään pihalla mukavia hommia, jotka oli niin hienosti alulle pantuja, että niitä oli ilo jatkaa. Melkein jo tunsin suussani itsekasvatettujen tomaattien maun kasatessani kasvihuonetta. Kasaushommat on minun leipälajini, joten kasvihuoneen kokoaminen käy hyvin myös terapiasta ja mielenvirkistyksestä.

Lounaan jälkeen alkoi postimopon odotus. Yhden kerran kävin tyhjällä laatikolla, mutta jo toisella kerralla tärppäsi: postilaatikossa oli Kirje. Lähettäjä oli Lounais-Suomen syöpäyhdistys. Kirje oli todella odotettu ja sisältö loistava: pääsemme koko perhe heinäkuussa Turkuun viideksi päiväksi syöpäyhdistyksen kurssille. Kurssin nimi ainakin lupaa paljon: Tukea vanhemmuuteen. Kurssi on tarkoitettu nimenomaan perheille, joissa toisella vanhemmalla on syöpä. Loistohomma!

Puhelua odotin onkologiselta poliklinikalta. Sitä ei tullut. Lopulta soitin itse sinne, mutta anti oli mitätön. Juttelin sellaisen hoitajan kanssa, joka ei tiennyt asioistani mitään vaan joutui turvautumaan minusta kirjoitettuihin teksteihin. Vaikka toinen hoitaja sanoi viime viikolla, että asioitani käsitellään tämän viikon tiistaina, niin ilmeisesti niin ei olla tehty, koska eiliseltä ei ollut koneella mitään mainintaa. Hoitaja arveli syyksi sen, ettei Helsingistä ole tullut vielä tietoja minusta. Ymmärrettävä syy mutta silti harmitti. Ajattelin kuitenkin heti sen jälkeen, etten anna tietämättömyyden häiritä. Toivottavasti kuitenkin pääsisin heinäkuun ensimmäisen viikon loppupuolella seuraaviin sytostaatteihin, niin olisin sitten taas suht hyvissä voimissa muun muassa kurssilla Turussa.

Minä ja muut

Kävin aamulla juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa sairaalassa. Aloitin tuon hoitosuhteen kaksi päivää suolistoleikkaukseni jälkeen, jolloin olin aivan hajalla avanteen saannin takia. Nyt edellisestä käynnistä on jo aikaa. Olen kokenut todella tärkeäksi sen, että olen saanut käydä juttelemassa jonkun ammatikseen ihmisten psyykkisestä hyvinvoinnista huolehtivan ihmisen kanssa. Se mikä on kummallista, on se, ettei tuota tukimuotoa tarjottu minulle automaattisesti vaan vasta kun itse sitä pyysin. Se kertoo valitettavasti jotain suomalaisesta sairaanhoidosta ja sairaanhoidon opetuksesta. Fyysinen hoito on kyllä korkeaa luokkaa ja siitä olen kovin kiitollinen, mutta minusta hoitajakoulutukseen täytyisi kuulua myös potilaan psyykkinen kohtaaminen. Joillain hoitajilla sitä on luonnostaan mutta ei läheskään kaikilla.

No, onneksi siis kuitenkin on noita psyyken puolen ihmisiä erikseen. Vaikka viime viikkoinen pahin ahdistukseni menikin jo ohi, oli hyvä käydä tuulettamassa pään sisältöä. Juteltiin monenmoista. Tunnissa ehtii paljon. Tuli yksi oivalluskin. Se oli tärkeä ja se oli teidän hyväksenne. Meillä tuli nimittäin puhetta siitä, miltä ihmisten erilaiset reagoinnit ja kommentit sairauteeni tai vaikka näihin blogiteksteihin tuntuu. Sain seuraavanlaisen muistutuksen: Jos joku sanoo tai kirjoittaa minulle jotain hyväntahtoista, niin jos se minusta kuitenkin tuntuu typerältä tai huonolta kommentilta, niin se on minun vikani eikä suinkaan tuon kaikkea hyvää tarkoittavan vastapuolen vika. Ja se, että jonkun henkilön sanomiset eivät sovi täysin yhteen minun ajatus- ja reagointitapani kanssa, ei tee tuosta henkilöstä millään tavalla typerää.

Että kommentoikaahan vain reilusti! ;)

PS. Huomiselle on kovat odotukset: odotan Kirjettä ja Puhelua.

Luottamus horjuu kuitenkin

Juuri kun kuulutin luottavani täysin siihen, että selätän tämän syövän, niin alkaakin jo epäilys kalvaa. Elämääni on nimittäin aivan vastikään, mielestäni nyt leikkauksen jälkeen, ilmaantunut kaksi seikkaa, joille en ole keksinyt syytä: valtavasti kutiavat jalat (ihan koko matkalta etenkin iltaisin) ja yöhikoilu. Voihan tietenkin olla, että kutina johtuu siitä, että olen yhtäkkiä allergisoitunut pesuaineille tai ihoni on vain kuiva tai että maksani reagoi leikkaukseen tai että meidän sänkyihin on pesiytynyt ainoastaan minua kiusaavia syyhypunkkeja. Yöhikoilu taas voi johtua siitä, että minulla on liian lämmin peitto tai liikaa yövaatteita tai että meillä on liian lämmin sisäilma tai että tiedostamattani näen hurjia painajaisia. On myös ehkä mahdollista, että molemmat oireet ovat opioidien vieroitusoireita. Mutta sitten on myös mahdollista jokin ihan muu. Esimerkiksi se, mikä pomppaa väkisin silmille, kun kutinaa ja yöhikoilua guuglettelee: levinneen syövän oireita. Tässä sitä nyt sitten taas ollaan korpin kanssa!

Täytyy toivoa, että saan tavata onkologin ennen seuraavaa sytostaattijaksoa, niin voin taas kysellä tyhmiä. Ja lisäksi toivon, että lääkäri on sellainen, jonka mielestä en kysele tyhmiä. Kaima-lääkärini - joka on onneksi merkattu ykköslääkärikseni, mutta joka valitettavasti käy täällä vain konsultoimassa silloin tällöin - on sellainen, jolle ei ole tyhmiä kysymyksiä. Paitsi noista kutinasta ja hikoilusta, aion kysyä myös PET-kuvauksesta. Miksiköhän minulle tehdään vain CT-kuvauksia eikä PET-TT-kuvausta, joka käsittääkseni löytää syövät tarkemmin?

Luottoa löytyy

Vaikka taivas on ollut koko päivän kovin pilvinen, niin tuntuu siltä, että aurinko jaksaa taas pilkistää minun elämääni. Luotto tässä arjessa jaksamiseen on edelleen kohentunut. Suurena apuna siinä olivat kolme ihanaa, tehokasta naista, jotka kävivät tänään nostamassa meidän kodin siisteystasoa reilusti. Suurkiitos teille, S, S ja H! Kovasti lämmitti mieltä (ja vatsaa) myös iltapäivällä saatu leivonnaislähetys kuten tekivät myös kaikki ne valmiit ruoat, joita olemme syöneet pitkin viime ja tätä viikkoa. Kiitos!

Luotto tästä sairaudesta selviämiseen on ollut koko tämän laskukaudenkin aikana korkealla. En tiedä olenko naivi vai positiivinen, mutta kyllä minusta vaan tuntuu, että vuosien päästä pyyhin terveen ihmisen hikeä otsaltani tuumaten, että "olipas se aikaa, miten sitä silloin jaksettiinkin".

Juuri tänään olen erityisen kiitollinen siitä, että minulla ja läheisilläni on kaikki näinkin hyvin, meillä on elämää sekä paljon toivoa ja luottoa sen jatkumisesta.

Niititönnä taas

Sain eilen heti aamupäivälle ajan avannehoitajalle. Hän on paitsi avanteen asiantuntija myös mukava ja varsin ymmärtäväinen ihminen, jonka kanssa on helppo puhua muistakin asioista. Avanteessani oli tosiaan kiinni niitti, agraffi, haavahakanen. Sillä oli suolistoleikkauksen yhteydessä ilmeisesti suljettu jotain haavaa vatsani sisäpuolella ja nyt se oli irronnut ja etsinyt tien ulos. Hoitaja haki lääkärinkin paikalle. Saipa nuori, erikoistuva lääkäri kokemusta myös tällaisesta kummallisesta asiasta. Suolessahan ei ole tuntoa, joten agraffin poisto ei sattunut, vähän hirvitti vain. Joutuivat nimittäin jonkin aikaa ronkkimaan, jotta saivat väänneltyä ja käänneltyä kiinni olevan niitin siihen asentoon, että saivat sen pois.

Sain avannehoitajalta lisäksi toisenmerkkisiä avannesidoksen tiivistysrenkaita kokeiluun. Jospa ohivuodot vähenisivät. Avannepussia en kovin herkästi lähde toisenlaiseen vaihtamaan; niin hyvä on tuo nykyinen sekä materiaaliltaan että tyhjennysominaisuuksiltaan. Coloplastin SensuraMio on sen merkki. (Tässä kävi juuri sellainen hyvä sattuma, että kävin tarkistamassa tuon merkin ja samalla huomasin, että pussithan ovat ihan lopussa. Niitä saa hakea keskiviikkoisin ja torstaisin, joten kreivin aikaan huomasin!)

Mielenlaatuni on kääntynyt ehkä aavistuksen positiivisemmaksi. Ehkä tämä taas tästä. Eilen yritettiin koko perheen voimin tankata kaunista kesäsäätä varastoon loppuviikon sadepäivien varalle ja tehtiin oikein onnistunut minigolffausretki. Varasin myös pitkästä aikaa ajan psykiatriselle sairaanhoitajalle ensi viikolle. Hyvä käydä välillä tuulettamassa ajatuksia.

Ankeamielisen ajatuksia ja kummallinen löytö

Soitin eilen onkologiselle ja kysyin tulevista hoidoistani. Olisi kiva saada ne jo kalenteriin. He kuitenkin odottelivat vielä papereitani ja patologin lausuntoa Helsingistä, ja heillä on tarkoitus käsitellä tapaustani viikon päästä tiistaina. Ennen juhannusta lupasivat ilmoitella, millä aikataululla edetään.

Kroppanihan on toivuttava maksaleikkauksesta, ennen kuin sitä voidaan taas pommittaa sytostaateilla. Tuntuu siltä, että ruumiini lisäksi myös henkeni ja sieluni tarvitsevat sitä toipumista. Juuri nyt ei totta totisesti ole ikävä sytostaattien sivuvaikutuksia. Tässä on jo nyt yhden ihmisen jaksamiskyvylle enemmän kuin tarpeeksi. Elo tuntuu hyvin rankalta. Toivon hyvää yötä ja valoisampia ajatuksia sen myötä.

Ankeaa mieltä ei muuten vähentänyt yhtään tunti sitten tekemäni löytö avannepussia vaihtaessani: avanteeni alareunassa, siis siinä suolenpätkässä, oli kiinni pikkuinen metallihakanen. Käsittämätöntä! Tuntuu, ettei voi olla terveellistä, että siinä on semmoinen. En uskaltanut vetää sitä irti. Huomenaamuna heti siis soitto avannehoitajalle. Avanteen ympärillä oleva iho on lisäksi ollut jo pidempään sen verran huono, että muutenkin tarvitsisin neuvoja ja apuja mitä pikimmiten.

Arki jatkuu

Aiemmin mainitsin siitä, että joskus toivoisin voivani laittaa äitiyden hetkeksi naftaliiniin. Tänään, kun viimeinenkin lapsi toipui eilisistä oksenteluistaan (ihme tauti: 5,5 vuorokautta oli viimeisten tapausten välillä!) ja kun nuorimmainen oli kipeä saamiensa rokotteiden takia, niin mietin, että eikö tämmöisen vakavan sairauden keskellä voisi kaikki tällainen "ylimääräinen" jäädä unholaan. Mutta eihän se voi. Eikä se ole ylimääräistä. Se on osa elämää.

Välillä mietin sitäkin, että olisiko tämä sairastaminen helpompaa sinkkuna tai lapsettomana avioparina. Erilaista se olisi, mutta tuskin helpompaa, ei ehkä vaikeampaakaan, en tiedä. Tuntuu, että siinä olisi enemmän aikaa sairastaa. Siinä ei olisi lasten vaatimuksia, ei toisten tarpeiden täyttämistä tai toisten sotkujen siivoamista, ei välillä tiukoilla olevan aviopuolison huomioimista. Olisi aika paljon, mitä ei olisi. Mutta ei olisi asian kääntöpuoltakaan. Ei olisi häntä, joka kulkisi ihan varmasti aina vierellä. Ei olisi niitä pieniä, joille olet se kaikkein tärkein ja - mikä tärkeintä - jotka pitävät huolen siitä, että elämä on suureksi osaksi muutakin kuin syöpää.

Nyt mulla on kivut suhteellisen hyvin hallinnassa ja Tramalin syönti on jo vähentynyt. Viime viikon kuormitus oli sekä minulle että kotimiehelle kova. Siitä ollaan nyt yritetty toipua ja saada taas arki rullaamaan. Ihan yksin ei ole yritettykään selvitä. Monenlainen apu on edelleen tarpeellista ja tervetullutta.

Sairaalassa vuosi sitten

Vaikka tämä blogi käsitteleekin lähinnä minun syöpäsairastamistani, niin juuri tänään en voi olla ajattelematta vuodentakaista hieman pidempää sairaalareissua aivan muista syistä. Nimittäin tasan vuosi sitten 12.6.2015 klo 17.20 housuihini lorahti verta täysin odottamatta. Siitä reilun tunnin päästä, klo 18.33 pääni ohitse kiidätettiin pieni, puolitoistakiloinen sininen mytty, joka oli juuri nostettu ulos kohdustani. Kätilö onnitteli iloisesti tyttövauvasta, joka siis syntyi kiireellisellä sektiolla raskausviikolla 31+6 osittain irronneesta istukasta johtuen. Minä olin onnellinen hetkeä aiemmin kuulemistamme sydämenlyönneistä, enkä (onneksi) ymmärtänyt ollenkaan, että niistä huolimatta elimme kriittisiä hetkiä. Sairaalahenkilökuntakin osasi olla hyvin rauhallinen vaikkakin samalla päämäärätietoisen ripeä ja todella ammattitaitoinen. Vasta seuraavana päivänä lääkäri kertoi, että meillä oli ollut suojelusenkelit mukana, että huonostikin olisi voinut käydä.

Kaksi pistettä saanut vauva elvytettiin ja vietiin vastasyntyneiden teho-osastolle. Siellä hän kasvoi ja kehittyi viisi viikkoa ja siellä me kävimme antamassa hänelle kenguruhoitoa ja koko ajan enenevässä määrin huolehtimassa hänestä muutenkin. Vaikka meidän pikkuisella kaikki oli koko ajan hyvin emmekä joutuneet olemaan huolissamme hänen selviytymisestään oikeastaan missään vaiheessa, niin silti tuo aika on jäänyt rankkana ja äärettömän herkkänä mieleen. Edelleen, kun ajattelen tuota aikaa, luen tai kuulen jostain muusta keskosesta tai saan jonkun mielleyhtymän keskolaan liittyen, saan kyyneleet silmiini. Kun olen jutellut asiasta erään toisen keskosäidin kanssa, olen ymmärtänyt, etten ole yhtään poikkeava.

Tänä päivänä tuo meidän ihmeemme täyttää 1 vuotta. Hän konttaa kovaa vauhtia, nousee pystyyn joka paikkaan, kävelee varovasti tukea vasten ja on juuri rohkaistunut seisoessaan päästämään välillä irti tuesta. Hän hauskuuttaa sisaruksiaan ilmeilemällä ja on tällä hetkellä äärimmäisen kiinni meissä vanhemmissaan. Hän sai ensimmäiset maitomillinsä nenä-mahaletkun kautta, oppi ennen sairaalasta kotiutumistaan rintamaidolle, mutta siirtyi sitten pullomaidolle 7 kuukauden iässä minun sairastuttua. Hän on lapsi, jolla ei ole ykkösvanhempi-äitiä ja kakkosvanhempi-isää vaan olemme hänelle yhtä läheisiä, isä ehkä jopa vähän läheisempi kaikista sairaala- ja nostokieltojaksoistani johtuen. Hän on siro, kaunis tyttönen. Syntymähetken dramaattisuudesta muistuttaa ainoastaan otsalla oleva arpi aivan ensimmäisestä kanyylista.

Eilen kävimme hänen kanssaan sydänultrassa toteamassa, että eteisten välinen reikä on edelleen suurehko ja että vuoden päästä ultrataan uudelleen ja katsotaan, onko tarvetta sulkuoperaatiolle. Ultran jälkeen teimme pikavierailun keskolaan ja kiitimme vielä kerran kaikesta siitä superhyvästä hoidosta, jota tyttäremme sai viime kesänä.

Liitän tähän erään lukemani vertauskuvallisen tekstin keskoslapsen saamisesta. Tarjoan sen teille toisella kotimaisella, var så goda:

VÄLKOMMEN TILL HOLLAND…


När du väntar barn är det som att planera en fantastisk semester – till Italien. Du köper en packe resehandböcker och sätter igång med att planera vad man skall uppleva och se. Colosseum, Michelangelos staty David, Venedigs gondoler. Du kanske lär dig några användbara fraser på italienska. Allt är väldigt spännande. Efter några månader av otålig väntan kommer slutligen den stora dagen. Du packar väskan och ger dig iväg. 

Efter några timmar landar planet. Flygvärdinnan kommer in och säger: ”Välkommen till Holland!” 

”HOLLAND?” säger du. ”Vad menar du med Holland? Jag är bokad till Italien! Det är meningen att jag skall vara i Italien. Jag har hela mitt liv drömt om att resa till Italien.” Men det har skett en ändring i resvägen. De har landat i Holland och du måste stanna där. 

Det är viktigt att förstå, att du inte har kommit till ett förskräckligt, motbjudande, smutsigt ställe, fyllt av fattigdom, svält och sjukdomar. Det är bara en annorlunda plats. Så du måste ge dig ut och köpa nya resehandböcker. Och du måste lära dig ett helt nytt språk. Och du kommer att träffa en helt ny grupp med människor, som du aldrig annars skulle mött.  Det rör sig bara om en annorlunda plats. Det går lite saktare än i Italien. Men då du varit där ett tag och hämtat andan, ser du dig omkring och börjar märka, att Holland har väderkvarnar. Holland har tulpaner. Holland har till och med Rembrandt. 

Men alla du känner reser fram och tillbaka till Italien och alla skryter om hur fantastiskt underbart de haft där. Och under resten av ditt liv kommer du att säga: ”Ja, det var meningen att jag också skulle dit. Jag hade planerat det.” Och denna smärta kommer aldrig, aldrig försvinna, därför att saknaden av drömmen är en väldigt betydelsefull saknad. Men om du tillbringar resten av ditt liv med att sörja att du inte kom till Italien, kommer du aldrig att bli fri så du kan njuta av de fantastiska, underbara upplevelser, som Holland har att erbjuda.

Lupaukset rikottu

Maanantaisen leikkauksen jälkeen päätin, etten enää koskaan käytä opioideja. Eilen päivystävä kirurgi kertoi, että on olemassa tulehduskipulääkkeitä ja opioideja. Jos ensin mainitut eivät auta, on turvauduttava jälkimmäisiin. Näin olen tehnyt. Kipu oli eilen illalla ja tänä aamuna taas todella voimakas ja muutamien helpompien tuntien jälkeen alkoi nyt iltaa kohden taas voimistumaan. Eilen illalla otin kaksi Tramalia, aamulla kaksi ja nyt illan kuluessa olen taas ottanut kaksi. Nämä siis Buranoiden ja Panadolien lisäksi.

Aamupäivällä huomasin, että Tramalin pyörryttävä vaikutus tulee vähän viiveellä. Siksi en huomannut sitä illalla, koska vaikutus tuli todennäköisesti vasta nukkuessani ja ehti poistua ennen kuin heräsin. Mutta päivälläkin selvisin sen pyörryttävän ja pahoinvointisen olon kanssa, en meinannutkaan oksentaa.

Eilinen lääkäri sanoi, että lääkkeiden kanssa on joskus pakko tehdä kompromisseja. Niin kauan kuin pyörrytys on sitä luokkaa kuin tänään, valitsen mieluummin sen kuin kivun, johon luulen välillä kuolevani. Luotan kuitenkin edelleen siihen, että kipu kuuluu asiaan, eikä viesti mistään vakavasta komplikaatiosta.

Päivystyksessä taas

Yritän ohjata ajatuksiani kivusta toisaalle näpyttelemällä tätä blogitekstiä. Oli pakko lähteä päivystykseen. Kylkikipu on niin valtava ja salpaa hengitystä. Odottelen nyt eristyksissä, koska Helsingissä olleena saatan kantaa jotain vieraan sairaalan sairaalabakteeria. Lippuluukun hoitaja ymmärsi onneksi laittaa mut suoraan kirurgille.

No niin, kirurgi kävikin juuri ja kertoi tilanteen kuulostavan normaalilta leikkauksen jälkeiseltä olotilalta. Kipulääkitystä on vain tehostettava. Panadol 1g kehiin Buranan kaveriksi ja tarvittaessa yöksi Tramal Rapidia. Tuo Tramal on opioidi. Mutta täytyy siihen taas langeta jos muu ei auta. Valtavan invalidisoivaa tämä kipu!

Toipilaseloa

Olen ennenkin sairastaessani miettinyt, että kunpa äitiyden voisi säilöä naftaliiniin niiksi päiviksi, kun oma kunto ei millään yllä siihen, että kykenisi toisista huolehtimaan. Tänään on ollut taas tuo ajatus mielessä. No, iltaan päästiin tänäänkin. Enkä minä tokikaan yksin lapsista ole huolehtinut, kaikkea muuta. Silti on ollut rankka päivä.

Näin tänään haavat ekan kerran kunnolla, kun suihkun yhteydessä poistin kaikki haavateipit. Oikeassa kyljessä on sentinmittainen viilto, noin kymmenen senttiä navan yläpuolella on alle kaksisenttinen viilto ja navassa on kolmas. Näiden kautta on laitettu sekä instrumentit sisään että otettu maksan pala ulos. Poistettu maksapalanen oli kuulemma pieni, halkaisijaltaan noin 4x4 cm kokoinen kiekko, jonka paksuus oli joko 1,5 cm tai 2,5 cm, en valitettavasti muista. On se silti jouduttu ottamaan osissa, jotta se on saatu ulos noista mitättömän kokoisista aukoista. Ei siis juuri tullut kauneusvirheitä jäädäkseen muuten ah niin ihanaan ja virheettömään vatsaani...

Haavat eivät ole olleet juurikaan kipeät, paitsi silloin kun niihin on sattunut pieni kyynärpää tai jalka. Ne on myöskin siistit. Kipeä olen silti ollut. Oikeaan kylkeen ja sen viereiseen selkäosioon sattuu. En tiedä onko se kipu jossain lihaksessa vai jossain muussa elimistöni osassa, joka on kenties saanut operaatiossa osumaa. Kipu on ollut siinä heräämössä asti. Maksa sinänsä on kuulemma tunnoton, joten siihen ei voi koskea. Kipukohta on lisäksi hieman alempana kuin missä olen ymmärtänyt maksan sijaitsevan. Toivottavasti tuo kipu lakkaa pian, sillä se (yhdessä temperamenttisen 2-vuotiaamme kanssa) teki viime yöstä kovin hankalan ja päivälläkin se on ollut väsymyksen lisäksi eniten haitaksi (siis ei 2-vuotias vaan tuo viheliäinen kylkikipu).

Vatsantoiminta on ollut eilisillasta lähtien hyvin erikoista: avannepussi on täyttynyt tänään monia kertoja nesteestä. Mietin, sairastanko sitten kuitenkin tässä samalla jotain vatsatautia, vai onko tuo ohutsuolen normaali tapa reagoida operaatioon ja kaikkiin lääkkeisiin. Mutta riippumatta siitä, johtuuko ripuli taudista vai ei, niin tietäkää vain, että avanteen kanssa ripulointi on monin verroin helpompaa kuin ilman avannetta. Taitaa olla totta 11-vuotiaan sukulaispoikani kaksi viikkoa sitten lausumat sanat, kun hän näki avannepussini ja kuuli mikä se on: "Toihan on tosi kätevä: ei oo koskaan kiire vessaan!"

Kotona jälleen

Lyhyeksi jäi se Helsingin-reissu. Ei ehtinyt kovin moni edes visiitille sairaalaan, kun oli vain yksi vierailupäivä. Kiitos teille, jotka kävitte.

Illansuussa puoli kuuden aikoihin pääsin kotiovelle. Turvallinen taksikyyti toi. Limusiini. Kaikkea sitä suhteilla saakin.;) Kotipihalla oli odottamassa vastaanottokomitea. Mukava olla taas rakkaimpien luona. Ihana kun nuorimmainenkin otti takaisin äidin tuosta noin vain. Mutta eihän siitä mihinkään pääse, että tämmöisenä vajaakuntoisena tämä on myös rankkaa. Lapset tarvitsevat äitiä, joka ei kuitenkaan jaksa olla täysipainoisesti heidän kanssaan. Pahoinvointi tuntuu onneksi nyt helpottaneen vihdoin ja viimein.

Mies on kyllä todella kiitettävästi selvinnyt täällä, pessyt vatsatautisten lakanatkin ja pahimmat pöpöpesät, loistohomma. Silti jos osaisin taikoa tänne nyt jonkun kodinhengettären laittamaan paikat vähän parempaan järjestykseen, niin tekisin sen.

EI opiaateille!

Toinen sairaalavuorokausi takana. Onhan tämä taas ollut kokemus. Aamulla tapasin leikanneen kirurgin, ja hän kertoi leikkauksen menneen hyvin. Etäpesäke vaikutti kuulemma jo pienenneeltä ja se saatiin poistettua. Sitten hän ihmetellen vähän naureskeli niille kipulääkkeille, joita olin saanut heräämössä. Sanoi, ettei sellaisia olisi ollenkaan saanut antaa pieneen kroppaani. Kovin pieni ei kroppani mielestäni ole, mutta olen samaa mieltä, ettei sellaisia lääkkeitä olisi pitänyt antaa. Opiaatteja siis. Tiedänpähän varoittaa anestesialääkäriä ennen seuraavaa leikkausta, ettei yhtään opiaattia mun kroppaan saa enää laittaa ellei ole pakko. Niin järkyttävä on niistä tuleva pahoinvointi.

Pikku hiljaa on olo lähtenyt kohentumaan, ja ruokakin on vähän maistunut ja pysynyt sisällä. Käytävälläkin oon jaksanut kävellä viisijalkaisen, pyörillä liikkuvan sulhaseni kanssa. Nyt tosin onneksi olen päässyt sulhasestani eroon. Ei tarvi yölläkään ravata vessassa, kun ei koko ajan nestettä pukata kroppaan. Inhottava, uusi kokemus on ollut kestokanyyli kaulalla, mutta sekin on enää muisto vain. 

Kivut ovat hyvin hallinnassa. Niitä ei siis juuri ole. Särkylääkkeitä syön tietysti säännöllisesti. Sängystä täytyy muista nousta kyljen kautta ylös ja mitään painavaa ei saa nostaa, työntää eikä vetää 2-3 viikkoon. Eiköhän näillä selvitä. Huomenna pitäisi päästä kotiin, ellei tule yllätyksiä. Lankomies on luvannut tulla hakemaan.

Elävien kirjoissa edelleen

Kyllä on ollut rankkaa! Sattunut, oksettanut, pitkä yö ahdistanut jne. Mutta nyt on aikainen aamu ja tuntuu jo paremmalta. Ehkä elämä taas voittaa...

Eilinen leikkaus alkoi puoli tuntia myöhässä, koska yöllä oli tehty yksi maksansiirto. Hienoa, että joku sai taas uuden alun elämälleen!

Leikkaus tehtiin tähystysleikkauksena. Sille on joku hienompikin nimi: laparoskooppisesti tai jotain sinne päin. Kirurgia en ole itse vielä leikkauksen jälkeen tavannut, mutta miehelleni hän oli kertonut, että etäpesäke saatiin todennäköisesti tunnistettua ja pois. Patologilta tulee sitten tieto siitä, mikä se oli. Vaikka olinkin heräämössä aivan tokkurassa, niin opin uuden sairaalaslangisanan: etäri. Tarkoittaa siis etäispesäkettä.

Olen oksennellut, enkä ole tiennyt, johtuuko se vahvoista kipulääkkeistå vai sainko kuitenkin sen oksennustaudin. Yksinhuoltaja kotona sai.

Pinkissä pyjamassa

Täällä sitä ollaan laitostuttu. Sairaalan ihastuttava pinkki pyjama tekee heti kovin sairaan ja avuttoman näköiseksi ja oloiseksi. Minun on täytynyt oikein muistuttaa itselleni, että jos kykenin oikein hyvin tulemaan tänne joitain tunteja sitten yksin julkisilla kulkuneuvoilla, kykenen edelleen tekemään vaikka ja mitä. Totuus on kyllä se, että junamatkustelu (yhdistettynä lyhyisiin yöuniin, liian vähäiseen juontiin ja heikohkoon syömiseen) sai taas aikaan migreenityyppisen päänsäryn, eli täysissä sielun ja ruumiin voimissa en ole ollut. Nyt on jo vähän helpottanut. Oksennustautia ei ole edelleenkään kuulunut eikä näkynyt, vaikka aika monta kertaa olen muuta jo kuvitellut. Kyllä tänä iltana tulee pyydettyä harvinaisen tiukasti, että "päästä meidät pahasta äläkä anna oksennustaudin tulla".

Minun oli määrä tulla tänne jo kahdeksi, mutta julkisen liikenteen aikataulujen takia olin täällä vasta 14.45. Oli toki sanottukin, ettei aikataulu ole mitenkään tiukka. Olin juuri poistumassa ratikasta, kun hoitaja soitti, ja kysyi, olenko tulossa. Olinhan minä.

Täällä on sitten touhuttu kaikenlaista. Ensimmäiseksi sain huoneen. Yksityissviitti merinäköalalla, ei hullumpaa. Lauttasaaren silta häämöttää ikkunasta. On tässä huoneessa toki kaksi petipaikkaa, mutta toistaiseksi olen yksin. Vaatteet piti vaihtaa heti. Sitten tuli labrahoitaja ottamaan verinäytteitä. Tällä kertaa vain kahdeksan putkiloa. Puhuttiin tuon labrahoitajan kanssa koeputkien tilavuuksista. Suurin koeputki oli sillä kertaa kuulemma 8 ml, ja sekin tuli vain puolilleen. Suurin osa koeputkista oli tuota pienempiä. Kun teelusikka on 5 ml, niin sitä ymmärtää, ettei taannoin luovuttamani 18 putken verimääräkään verenluovutuksesta käy. Hoitaja kertoi senkin, että ihmisestä voi ottaa vuorokaudessa verinäytteitä 1,6 ml jokaista painokiloa kohden. Ja senkin hän kertoi, että näytteenotossa veri imetään suonesta, jolloin suoneen syntyy pikku hiljaa alipaine. Jos verta otetaan monta putkea, niin saattaa käydä niin, että suoni litistyy alipaineen takia niin, että menee ikään kuin tukkoon. Silloin näytteenottoa täytyy jatkaa toisesta suonesta. Mukava kun oppii kaikkea uutta. Myöhemmin kävi ilmi, että näytteiden käsittelijöillä oli ongelmia vereni vasta-aineiden kanssa. En oikein ymmärtänyt mitä. Toivottavasti saivat tilattua minulle kuitenkin suht oikeaa verta, jos semmoista huomenna tarvitsisin. Toivotaan etten tarvitse.

Labrahoitajan käynnin jälkeen jäin odottamaan potilaskuljettajaa, joka oli tällä kertaa laiha, vanhempi mieshenkilö. Määränpää oli keuhkokuva. Kävelimme yhdessä hisseille, menimme sillä oikeaan kerrokseen, seurasimme mustaa viivaa ja olimme perillä röntgenosaston odotustilassa. Tuli ikäänkuin semmoinen aavistuksen poikanen mieleeni, että olisin saattanut osata suunnistaa sinne jopa itsekin. Ja vielä paremmin olisin osannut tulla yksin takaisin. :D Mutta eipäs senkään miekkosen tarvinnut olla toimettomana.

Labrakokeiden ja keuhkokuvan lisäksi minusta on otettu EKG. Tunti sitten sain käskyn mennä suihkuun ja sen jälkeen hoitaja putsasi napani. Keuhkokuvasta ja EKG:sta en kysynyt, että miksi niitä otetaan, mutta navanputsaus oli sen sortin toimenpide, että halusin varmistaa syyn. Hoitaja kertoi, että napa kerää paljon likaa ja bakteereita, ja vatsan alueen leikkauksissa on äärimmäisen tärkeää, että koko vatsan alue on puhdas. Ymmärrettävää. Ei olisi kovin häävi saada jotain bakteeria vatsan sisään muhimaan! Sain kehuja valmiiksi puhtaasta navasta. ;)

Myös kirurgi kävi juttelemassa. Olen tavannut sairaalamaailmassa aika vähän naislääkäreitä. Tänään tapasin sellaisen, sillä huominen kirurgi on nainen. Leikkaus aloitetaan tähystysleikkauksena, mutta tarvittaessa siitä tehdään avoleikkaus, jos esimerkiksi aiempien leikkauksien takia vatsan alueelle on syntynyt kiinnikkeitä, jotka estävät tähystysleikkauksen. Epiduraalipumppua ei laiteta. Tarvittaessa käytetään haavapuudutusta. Kirurgi puhui lopuksi siitäkin, että joskus käy niin, että maksa on huonompikuntoinen kuin mitä kuvat ovat osoittaneet, jolloin leikkausta ei voida suorittaa. Minun kohdallani hän piti tuota kuitenkin vain teoreettisena mahdollisuutena.

Herätys on kuudelta. Saliin minut viedään kahdeksalta. Osastolle palaan heräämön kautta joskus illan suussa. Toivotaan, että kaikki menee hyvin!

Kohti sairaalaa

Junasta terveisiä! Reilun tunnin kuluttua olen Helsingissä. Pääsin siis lähtemään eli en edelleenkään ole sairastunut vatsatautiin. Huono olo kyllä on, mutta se johtuu luultavasti lähinnä siitä, ettei näitä uusia junia ole luotu minun tasapainoaistille. Soitin eilen sairaalaan ja varmistin, ettei lasten oksentelut ole esteenä minun tulolleni sairaalaan. Sain luvan tulla. 

Kotiin jäi vilkuttamaan neljä lasta ja yksi mies tyytyväisinä ja hyväntuulisina siitäkin huolimatta, että vanhimmainen ehti juuri selvitä oksennustaudistaan, se kaikkein onnettomin oksentelija eli nuorimmainen poti tautia vielä täyttä häkää ja yksi ei ollut vielä ruljanssiaan aloittanut. Ihme on, jos ei hänkin omaa osuuttaan oksentele vielä tässä lähipäivinä. Yksi lapsista sairasti onneksi jo alkuviikosta. Toivon todella, että tuo tauti on lastentauti. Silloin tämä kokonaisuus säilyy vielä inhimillisenä. Minullahan ei ole joka tapauksessa mitään hätää: jos oksennustauti vielä yllättää, niin eiköhän ne tuolla sairaalassa senkin hoida. Kotona sen sijaan voi mennä suht tiukaksi, jos yksinhuoltaja alkaa laattaa lennättämään.

Mielenkiintoista nähdä, minkälainen ilta mulla on sairaalassa edessä. Huomenna siis vasta leikataan.

Pahanoloisia mutkia matkassa

Olen syönyt antibioottia poskiontelotulehdukseen maanantai-illasta lähtien. Eilen varmistin HYKSin maksakirurgian osastolta, ettei se ole esteenä leikkaukselle. Hoitaja kysyi asiasta kirurgilta, ja vastaus oli, ettei sen oleteta olevan. Joku pieni epävarmuus asiaan jäi, mutta sain kuitenkin kehotuksen tulla sairaalaan sunnuntaina.

Tilanne ei silti ole ihan yksinkertainen. Nyt on nimittäin perjantain ja lauantain välinen yö, ja esikoisemme on oksentanut kolmesti. Toiseksi nuorimmainen oksensi tiistaina useita kertoja. Koska kukaan muu ei ollut eiliseen mennessä sairastunut, ehdin jo huokaista helpotuksesta, että kyseessä ei ollut mikään tauti. Näemmä kuitenkin oli. Tässä yön hämärinä tunteinahan, kun unijuna pudotti jo kyydistään, on otollinen - ja varsin hedelmällinen - aika märehtiä tätä asiaa ja samalla kuulostella, onko sisäinen aavistukseni pahasta olosta todellista vai sympaattista. Näinkö tässä kävikin???

Henkisesti tilannetta ei helpota yhtään se tosi asia, että en lähtenyt Helsinkiin suoraan mökiltä, jossa olemme tämän kesän viikon viettäneet, vaan ajoimme eilen yli 400 km kotiin päästäksemme tänään läheisen ylioppilasjuhliin, jonne me emme tässä kunnossa nyt sitten kuitenkaan voi mennä! Huumori on tällä hetkellä vähissä. Gaudeamus igitur vaan teillekin!