Kun kirurgista ei ollut vielä tänäänkään kuulunut mitään, ja kuitenkin janosin lisätietoja terveyteni tulevaisuuden suhteen, niin avasin nyt illalla Omakannan sillä ajatuksella, että jos sinne olisi jotain tekstiä tullut. Ja olihan sinne juuri tänään tullut! Jouduin tavaamaan tekstin useampaan kertaan, että todella uskalsin uskoa todeksi sen, mitä sieltä luin. Kyseessä oli gastrokirurgien röntgenpalaveri, jossa oli yksi radiologi paikalla. Ote tekstistä:
[…] kontrolli-MRI-kuvauksessa 26.11. on J-pussin vieressä oleva paise hävinnyt […] Radiologisesti on paise siis hävinnyt, tässä vaiheessa ei tarvetta invasiivisiin toimenpiteisiin, konservatiivinen hoitolinja, potilas voi yrittää jättää antibioottilääkitys pois, pussiitin suhteen jatkohoito sisätauti-gastropoliklinikalla. […] Yliopistosairaalaa ei tarvitse nyt konsultoida koska paise on radiologisesti hävinnyt. […]
Paisetta ei siis enää olekaan! Tuommoinen radiologinen katoamistemppu oli enemmän kuin toivottavaa, mutta kyllä olen suuren hämmennyksen vallassa. Mikä oli tarkoitus tällä energiat syöneellä väärällä hälytyksellä? Oletan, että reilun viikontakaisella lääkärikäynnilläni kirurgi tulkitsi epähuomiossa vanhempia magneettikuvia tai niiden lausuntoa. Erehdyksiä sattuu enkä ole hänelle mitenkään vihainen tai katkera, mutta kohtuuttoman turhalta tuntuu se ahdistus, jota olen joutunut kokemaan.
Lucian-päivä toi totisesti vähän valoa elämään. Tässä lopen väsyneessä olotilassa se valo ei kuitenkaan kanna kovin pitkälle. Jospa yö toisi siihen avun.
torstai 13. joulukuuta 2018
lauantai 8. joulukuuta 2018
Soitellen sotaan
Harmittaa, kun nyt (taas) jäi yksi aikomani blogikirjoitus välistä. Olisi ollut kerrankin positiivista kirjoitettavaa. Mutta täytyy ottaa sille aika myöhemmin, sillä nyt painaa akuutimmat asiat päälle.
Lokakuinen paise tarkistuskuvattiin magneetissa viime viikon maanantaina. Kuvaus meni hyvin ja tällä kertaa hoitaja muisti toteuttaa musiikkitoiveeni alusta asti ja sain kuunnella klassista musiikkia koko kuvauksen ajan. Olin tyytyväinen siitäkin huolimatta, että musiikki oli vähän liian vaisua pianomusiikkia kyetäkseen peittämään magneettikuvauskoneen paukutukset, piipitykset ja surinat. Vaimea pianomusiikki pesi kuitenkin 6-0 edelliskerran Iskelmäradion, jota jouduin kuuntelemaan valtaosan ajasta hoitajan unohdettua toteuttaa toiveeni klassisesta musiikista.
Toissapäivänä keskiviikkona menin sovitusti tapaamaan gastrokirurgia kuullakseni magneettikuvauksen vastaukset. Koska paise ei ole oireillut moneen viikkoon ja antibioottikuuri on ollut koko ajan päällä, olin aivan varma, että paise on kuivunut pois. Menin lääkärikäynnille levollisin mielin, ehkä aavistuksen turhautuneenakin, koska ajattelin lääkärin kertovan pikaisesti, että kaikki on hyvin, tack och hej.
Soitellen lähdin siis sotaan, koska en tiennyt sodan olevan alkamassa. Kirurgi kertoi välittömästi totuuden: paise on edelleen olemassa ja lisäksi aikalailla samankokoisena kuin edellisissä kuvissa. Kuvissa näkyy selkeä märkäpesäke J-pussin kyljessä. Ilmeisesti on niin, että J-pussiin on tullut fisteli eli pieni reikä, josta vuotaa pikkuisen ulostetta tms. infektiota aiheuttavaa tavaraa ja aiheuttaa sitten tuon paiseen. Ymmärrykseni tuota paiseen anatomiaa ja fisteliä ja kaikkea niihin liittyvää kohtaan on hyvin puutteellista. En osaa selittää niitä muille enkä itselleni, mikä vähän häiritsee. Haluaisin tietää, mitä sisälläni tapahtuu.
Paise pitäisi saada pois. Koska siihen ei pure antibiootit, se pitäisi operoida pois, etenkin jos se alkaa toistuvasti oireilla. Ja nyt tullaan siihen kohtaan sotaa, jossa yhtäkkiä tykit jylisee eikä konekiväärien tulitusta pääse mitenkään karkuun: leikkaaminen on kaikkea muuta kuin yksinkertaista, kun paise on kiinni J-pussin kyljessä. Paiseen poistaminen ja fistelin umpeensaattaminen saattaa olla mahdotonta suolenseinämän ohuuden takia, mikä tarkoittaa sitä, että leikkauksessa saatetaan joutua poistamaan koko J-pussirakennelma ja tekemään pysyvä avanne. Ymmärsin, että kirurgi piti sitä hyvin todennäköisenä. Tuollainen leikkaus ei ole mikään pieni operaatio. Kaupanpäälle minusta tietenkin tulisi muumipylly eli peräaukko ommeltaisiin kiinni. Sairaalamme gastrokirurgit lyövät vielä viisaat päänsä yhteen ja yliopistosairaalaakin luvattiin konsultoida. Viikon päästä saan varmasti kuulla jotain lisää.
Kun silloin lähes kolme vuotta sitten ajatus avanteesta ahdisti valtavasti, on se nyt mielessäni suht neutraali asia. Mielissäni siitä en toki ole; helpompaa on käydä vessassa ihan ”tavallisesti”. Eniten ahdistaa leikkauksen jälkeiset päivät ja toipilasviikot. Ne ahdistaa niin paljon, että mieleni on ollut hyvin kiinni niissä ajatuksissa keskiviikkoaamusta lähtien. Onneksi keskiviikkona töissä ei tarvinnut sitten tehdä muuta kuin valvoa oppilaita itsenäisyysjuhlassa ja soittaa heille Narvan marssia alttoviululla. Muuhun olisin tuskin kyennyt. Narvan marssi, sota- ja surumarssi, sopi oikein hyvin tunnelmaani. Työpäivän jälkeen menin suoraan taktiilihierontaan, jonka olin saanut ikäänkuin lahjaksi. Suurelta lahjalta se siinä hetkessä tuntuikin; kosketus avasi välillä kyynelpatoja ja tuntui todella hyvältä siinä ahdistuksessa.
Eilen illalla ahdistus nousi niin suureksi, että kysyin terapeutiltani mahdollisuutta päästä tänään ekstrakäynnille. Se onneksi onnistui ja sain purkaa ja jäsennellä ajatuksiani. Oloni oli jo niin ahdistunut, että se tuntui jopa kipuna rinnassa. Nyt on huomattavasti helpompaa. Silti tuntuu, kuin olisin keskellä painajaista. Odotan, milloin tästä heräisin, ja kaikki olisi taas hyvin. Elämän pienet murheet ja stressinpoikaset menettivät yhtäkkiä merkityksensä. Yhtäkkiä seison taas suurten asioiden edessä. Yhtäkkiä olen taas käpertynyt itseeni.
Lokakuinen paise tarkistuskuvattiin magneetissa viime viikon maanantaina. Kuvaus meni hyvin ja tällä kertaa hoitaja muisti toteuttaa musiikkitoiveeni alusta asti ja sain kuunnella klassista musiikkia koko kuvauksen ajan. Olin tyytyväinen siitäkin huolimatta, että musiikki oli vähän liian vaisua pianomusiikkia kyetäkseen peittämään magneettikuvauskoneen paukutukset, piipitykset ja surinat. Vaimea pianomusiikki pesi kuitenkin 6-0 edelliskerran Iskelmäradion, jota jouduin kuuntelemaan valtaosan ajasta hoitajan unohdettua toteuttaa toiveeni klassisesta musiikista.
Toissapäivänä keskiviikkona menin sovitusti tapaamaan gastrokirurgia kuullakseni magneettikuvauksen vastaukset. Koska paise ei ole oireillut moneen viikkoon ja antibioottikuuri on ollut koko ajan päällä, olin aivan varma, että paise on kuivunut pois. Menin lääkärikäynnille levollisin mielin, ehkä aavistuksen turhautuneenakin, koska ajattelin lääkärin kertovan pikaisesti, että kaikki on hyvin, tack och hej.
Soitellen lähdin siis sotaan, koska en tiennyt sodan olevan alkamassa. Kirurgi kertoi välittömästi totuuden: paise on edelleen olemassa ja lisäksi aikalailla samankokoisena kuin edellisissä kuvissa. Kuvissa näkyy selkeä märkäpesäke J-pussin kyljessä. Ilmeisesti on niin, että J-pussiin on tullut fisteli eli pieni reikä, josta vuotaa pikkuisen ulostetta tms. infektiota aiheuttavaa tavaraa ja aiheuttaa sitten tuon paiseen. Ymmärrykseni tuota paiseen anatomiaa ja fisteliä ja kaikkea niihin liittyvää kohtaan on hyvin puutteellista. En osaa selittää niitä muille enkä itselleni, mikä vähän häiritsee. Haluaisin tietää, mitä sisälläni tapahtuu.
Paise pitäisi saada pois. Koska siihen ei pure antibiootit, se pitäisi operoida pois, etenkin jos se alkaa toistuvasti oireilla. Ja nyt tullaan siihen kohtaan sotaa, jossa yhtäkkiä tykit jylisee eikä konekiväärien tulitusta pääse mitenkään karkuun: leikkaaminen on kaikkea muuta kuin yksinkertaista, kun paise on kiinni J-pussin kyljessä. Paiseen poistaminen ja fistelin umpeensaattaminen saattaa olla mahdotonta suolenseinämän ohuuden takia, mikä tarkoittaa sitä, että leikkauksessa saatetaan joutua poistamaan koko J-pussirakennelma ja tekemään pysyvä avanne. Ymmärsin, että kirurgi piti sitä hyvin todennäköisenä. Tuollainen leikkaus ei ole mikään pieni operaatio. Kaupanpäälle minusta tietenkin tulisi muumipylly eli peräaukko ommeltaisiin kiinni. Sairaalamme gastrokirurgit lyövät vielä viisaat päänsä yhteen ja yliopistosairaalaakin luvattiin konsultoida. Viikon päästä saan varmasti kuulla jotain lisää.
Kun silloin lähes kolme vuotta sitten ajatus avanteesta ahdisti valtavasti, on se nyt mielessäni suht neutraali asia. Mielissäni siitä en toki ole; helpompaa on käydä vessassa ihan ”tavallisesti”. Eniten ahdistaa leikkauksen jälkeiset päivät ja toipilasviikot. Ne ahdistaa niin paljon, että mieleni on ollut hyvin kiinni niissä ajatuksissa keskiviikkoaamusta lähtien. Onneksi keskiviikkona töissä ei tarvinnut sitten tehdä muuta kuin valvoa oppilaita itsenäisyysjuhlassa ja soittaa heille Narvan marssia alttoviululla. Muuhun olisin tuskin kyennyt. Narvan marssi, sota- ja surumarssi, sopi oikein hyvin tunnelmaani. Työpäivän jälkeen menin suoraan taktiilihierontaan, jonka olin saanut ikäänkuin lahjaksi. Suurelta lahjalta se siinä hetkessä tuntuikin; kosketus avasi välillä kyynelpatoja ja tuntui todella hyvältä siinä ahdistuksessa.
Eilen illalla ahdistus nousi niin suureksi, että kysyin terapeutiltani mahdollisuutta päästä tänään ekstrakäynnille. Se onneksi onnistui ja sain purkaa ja jäsennellä ajatuksiani. Oloni oli jo niin ahdistunut, että se tuntui jopa kipuna rinnassa. Nyt on huomattavasti helpompaa. Silti tuntuu, kuin olisin keskellä painajaista. Odotan, milloin tästä heräisin, ja kaikki olisi taas hyvin. Elämän pienet murheet ja stressinpoikaset menettivät yhtäkkiä merkityksensä. Yhtäkkiä seison taas suurten asioiden edessä. Yhtäkkiä olen taas käpertynyt itseeni.
Kun elämä pysähtyy
Tekee äkkijarrutuksen
Pudottaa polvilleen
Silloin muut jatkavat matkaansa
Mutta omasta maisemasta
Tulee taulu
Jota ei voi lakata
Tuijottamasta
Ikään kuin toivoen
Että maalin alta sittenkin
Löytyisi toinen teos
Mestarin
Alkuperäinen
Aikomus
- Elina Salminen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)