Tämä blogi, joka oli yksi tärkeä tekijä siinä, että säilytin jonkinlaisen mielenterveyteni vuosina 2016-2018, on aina välillä käynyt mielessäni. Joskus olen käynyt lukemassa vanhoja tekstejä ja ollut kieltämättä monesta tekstistä aika kauhuissani. Aika on armahtanut ja todella moni asia ja tuntemus unohtunut, onneksikin. Arvokasta silti, että nämä muistot ovat olemassa.
Enää ei ole ollut tämän blogin aika, eikä toisaalta aikaakaan tälle. Ajattelin kuitenkin, että päivitän tähän, mitä kuuluu, jos tänne joku satunnainen kulkija joskus eksyy ja miettii, miten tarina jatkui.
Päivälleen 9 vuotta sitten sain tietää sairastavani syöpää. Tuolloin meillä oli neljä alle kouluikäistä lasta. Nyt nuo neljä ovat olleet jo hyvän tovin koululaisia: tällä hetkellä kaksi on yläkoulussa ja kaksi alakoulussa. Noille neljälle syntyi pian edellisen postauksen jälkeen pikkuveli — ja sen jälkeen vielä kaksi lisää! Kun ensimmäinen pikkuveli syntyi, mieheni lausui legendaarisen lauseen: ”Saa nähdä, onko tämä meidän iltatähti vai toisen sarjan ensimmäinen.” En ikinä olisi uskonut, että tuo jälkimmäinen vaihtoehto olisi toteutunut, mutta niin vain kävi! Vielä kaksi viikkoa 45-vuotissynttäripäiväni jälkeen, neljä kuukautta sitten, sain kokea yhden parhaimmista synnytyksistäni. Kaksi edellistä olivat sitä vastoin hyvin rankkoja synnytyksiä, koska ne käynnistettiin ja etenivät erittäin hitaasti. Mutta alateitse olen synnyttänyt nämä lapset ja kaikki sujui sen puoleen hyvin. Nyt meillä on täällä elämää tahdittamassa semmoinen tupuhupulupu-ketju, että ei pääse vanhat vanhemmat sammaloitumaan. Elämää isolla E:llä.
J-pussini on ihan mukiinmenevä matkakumppani. Edelleen syön koko ajan antibioottia krooniseen pussiittiin ja yötä vasten otan lisäksi yhden Lopexin yötä rauhoittamaan. Niiden avulla pärjään oikein hyvin. Vielä on yksi tai kaksi syöpäkontrollia jäljellä. Sitten kai lääkäritkin ovat vakuuttuneita siitä, että syöpä on ollutta ja mennyttä. Itse olen luottanut siihen jo kauan aikaa.
Näin tässä sitten kävi. :)
