Sopeutumishäiriöinen

Syöpä on poissa - tällä hetkellä. Todella toivon, että tuo sivuhuomautus jää pois pikku hiljaa, mutta kyllä siihen varmasti muutama kontrollikerta vielä vaaditaan. Kun hoitoja ei enää ole ja elämä pyörii tässä eteenpäin monien muidenkin asioiden kuin vain sairauden ehdoilla, on vaikea muistaa, että olen kaikesta huolimatta edelleen toipilas. Kun viime viikolla kävin psykiatrisen sairaanhoitajan luona juttelemassa, hän juuri muistutti, että isosta leikkauksesta on vasta 2,5 kuukautta aikaa. Ei ihme, ettei kunto ole vielä huipussaan.

Psyykkinen toipuminen on sitten vielä asia erikseen. Kävin kaksi viikkoa sitten psykiatrin vastaanotolla. Vaikka tuntui, että oli vaikea avata tilannetta uudelle ihmiselle, niin aika hyvin tuo ammattilainen sai sitten kiinni oleellisimmasta. Hän diagnosoi minulle alustavasti pitkäaikaisen sairauden aiheuttaman sopeutumishäiriön, joka on vaarassa muuttua masennukseksi. Osui ja upposi. Tuo sopeutumishäiriö kuulostaa tosin korvaani jotenkin syyllistävältä (on oma vikasi, kun olet niin surkea sairastaja, ettet osaa sopeutua tilanteeseen), mutta sellaiseksi sitä tuskin on tarkoitettu, vaan kertoo vain siitä, ettei mieli pysy perässä kaikessa siinä, mitä on tapahtunut lyhyen ajan sisällä. Ja sen verran tunnen itseäni entuudestaan, että tuo masennusvaara on olemassa. Siksi oikeastaan psykiatrille hakeuduinkin. Tapaan hänet vielä kesäkuun alussa ja sitten katsomme, onko minulla tarvetta ja halua lähteä pidempiaikaiseen psykoterapiaan. Sen verran on hitaita nuo yhteiskunnan rattaat, että on parempi olla hyvissä ajoin ja ennakoiden liikkeellä.

Tämä alkuviikko on lähtenyt käyntiin hyvin leppoisasti ja lepäillen, koska lapsissa viime viikolla jyllännyt tauti on nyt saavuttanut minut. Kuume ei ole noussut, mutta räkää riittää ja veto on pois. Puolikuntoisuudesta huolimatta on ollut jotenkin levollinen ja eteenpäin suuntaava mieli. Varmasti viikontakaisilla hyvillä syövättömyysuutisilla on tässä suuri osuus sekä sillä, että viime viikko oli vaiherikas ja siksi suht rankka. Sunnuntai oli jännittävä ja merkittävä päivä meidän perheessä - ei siitä sen enempää, sillä ne asiat eivät kuulu tähän blogiin - mutta on jotenkin voimaannuttavaa, kun syövästä huolimatta elämässä tapahtuu isojakin muutoksia, joilla ei ole mitään tekemistä sairastamisen kanssa. Tuntuu kuin taas pikku hiljaa olisi hivuttautumassa takaisin normaalielämään outsiderin, ulkopuolisen, osasta. Ja se jos mikä on voimaannuttavaa.