maanantai 4. maaliskuuta 2019

Sairaslomalla ei hiihdelty

Meidän seudulla vietettiin viime viikolla hiihtolomaa. Meillä oli valmis laskettelureissusuunnitelma ja sopivia välineitä oli haalittu kaupoista ja nettikirppareilta pitkin talvea. Viikko ennen lähtöä mies sairastui, nousi kuume. Tiistai-iltapäivänä aloin tuntea, että liityn sairastuneiden joukkoon. Ei auttanut sinkki eikä muu, vaan kuume nousi minullekin. Ajattelimme kuitenkin, että onneksi sairastuimme niin hyvissä ajoin, että ehdimme kyllä kuntoon ennen loman alkua. Pelkäsimme vain, että lapset saavat tartunnan. Oljenkortena oli lasten lämpöily pari viikkoa aiemmin; jospa se oli samaa tautia. 

Nyt on hiihtoloma takana ja tiedämme miten se meni: mies tervehtyi ja lapset pysyivät terveinä, mutta minun oloni ei helpottanut. Ei ollut puhettakaan, että jaksaisin lähteä reissuun. Jaoimme lopulta perheen kahtia ja miesväki lähti laskettelemaan. Minä ja tytöt vietimme yksinkertaista kotielämää. Onneksi tuollaisille 3- ja 5-vuotiaille ilot löytyvät pienistä asioista, kuten pitkästä junaradasta pitkin olohuonetta ja kultamitalijuhlien keksitarjoilusta sen jälkeen, kun pihalla käyty hiihtokilpailu 5-vuotiaan ja näkymättömien kilpakumppanien välillä oli päättynyt riemulliseen voittoon. Suuri onni on turvallinen piha, jossa lapset voivat leikkiä ja hiihtää ilman äitiä. Kerran jaksoin käydä ulkoilemassa ja toisen kerran kauppareissulla viikon aikana. Tauti on sitkeää; ei auttanut hiihtoloman hiljaiselo. Tätä kirjoittaessani istun terveyskeskuksessa, jotta pääsisin lääkärille, joka voisi kuunnella keuhkoni. Ei ollut töihin vielä asiaa.

Minun jäämistä kotiin — lähelle omaa sairaalaa — puolsi toinenkin asia: heti hiihtoloman alkajaisiksi oireillut suoleni. Koko lauantaipäivän vatsassa poltti. Iltapäivää kohden polte voimistui ja lisäksi alkoi tulla aaltomaisia, tukokseen viittaavia kipuja. Olo oli niin kaukana normaalista, että koko ajan pohdin päivystykseen lähtöä. Päädyin kuitenkin soittamaan sinne ensin, ja kun kuulin, etten tulisi tapaamaan ketään tuttua lääkäriä, päätin että sinnittelen loppuun asti kotona, siitä huolimatta, että olin todella huolissani. Oletetettavasti kyseessä oli kuitenkin jonkin asteinen tukos siitä huolimatta, että suoli toimi koko ajan jonkin verran. Muutaman tunnin yöunen jälkeen heräsin nimittäin siihen, että pidätyskyky ei toiminut vaan ripuli losahti housuun. Tätä on aiemmin tapahtunut ainoastaan tukoksien jälkeen, jolloin ilmeisesti tukoksen auettua paine suolessa käy yhtäkkiä niin kovaksi, että sulkijalihaksetkin antavat periksi.

Sunnuntaina outo olo vielä hieman jatkui ja tuoreessa muistissa oli vielä myös kaksi viikkoa aiemmin tullut suolitukos. Noissa oli yhteensä niin paljon painolastia, että yhtäkkiä jouduin taas keskelle syöpäpelkoa. Se ei ollut edes mikään pelkkä pelko vaan lähestulkoon varmuus  — ja tämä vain muutama päivä sen jälkeen, kun olin ystävälleni kirjoittanut, että luotan täysin, että syöpä ei enää tule takaisin. Kovinpa hutera oli näköjään se luotto! Sunnuntai-iltana olin varma, että syöpä on levinnyt ja nyt alkaa valmistautuminen kohti kuolemaa. Olin onnellinen, että ct-kuvat oli otettu vain viikkoa aiemmin — ja olin varma, että niissä näkyisi jotain vatsalaukussa. Kovin lähellä pintaa tuo syöpäpeikko näköjään lymyilee, vaikka pinnan alla suurimmaksi osaksi onkin.

Alkuviikosta vatsa kuitenkin rauhoittui. Päivän-pari söin varovaisesti, mutta sitten unohdin sen. Ja unohdin syöpäpelkoni. Vakuutin miehelleni, ettei hän sittenkään ole minua menettämässä, vaikka olin aivan varma asiasta viikonloppuna. Suolistolääkäri soitti sovitusti kontrollipuhelun perjantaina ja huoliini vastauksena hän kertoi jo ennakkoon sen, minkä tulen virallisesti kuulemaan onkologilta ylihuomenna: tuoreissa ct-kuvissa ei näy syöpää. Helpotus! Nyt saan jatkaa kaiken muun kuin hautajaisten suunnittelua.

1 kommentti:

Ilahdun todella, jos jätät pienenkin viestin. :)