J-pussilaisen raskaus

Täällä sitä edelleen lylleretään. Edelleen, vaikka ultran mukainen laskettu aika meni jo ja alkuperäiseen, kierron mukaiseen laskettuun aikaankin on vain neljä päivää aikaa. Luotan enemmän tuohon jälkimmäiseen aikaan, mutta silti olisin toivonut, että vauva olisi jo syntynyt. Mutta ei kai kukaan ennen synttäripäiväänsä synny! Näin matematiikon silmin juuri tänään olisi ehkä kaikkein paras päivä syntyä: 220220. Vielä ehtisi oikein hyvin tälle päivälle! Mitähän vauhdittamiskeinoja sitä vielä keksisi? Aika monta nimittäin kokeiltu ja moneen kertaankin, vaikka en oikeastaan usko, että sellaisia on edes olemassa. Jokainen neuvo perustuu omakohtaiseen kokemukseen, jossa on — uskon näin — todellisuudessa vain käynyt niin, että juuri sen yhden kävelylenkin tai saunomisen tai peittojen heiluttelun tai lattian kuuraamisen tai akupunktiopistelyn jälkeen synnytys olisi muutenkin lähtenyt käyntiin. Ei siis auta kuin odotella. Positiivista on se, että aika moni siivousta ja raivaamista odotellut nurkka on tullut siistimpään kuntoon. Röykkiönurkkia löytyy edelleen, joten ei kai auta kuin jatkaa raivaamista ja odotella kunnon supistuksia.

Tämä raskaus on ollut rankin tähän astisista raskauksistani. Lapsen syntymään asti päätyneitä raskauksia minulla on aiemmin ollut neljä, joista viimeisin tosin loppui 8 viikkoa ennenaikaisesti istukan osittaisen irtoamisen takia. Kiireellisen sektion ja taitavan henkilökunnan avulla tuokin tarina päättyi onnellisesti ja tuo pikkuruinen, elvytetty, kahden pisteen lapsi on tänään hyvin taitava, normaalikokoinen, vilkas 4,5-vuotias, joka malttamattomana odottaa isosiskoksi tuloa. Kaiken kaikkiaan tämä on kahdeksas raskauteni, koska kolme niistä on päättynyt keskenmenoon raskausviikoilla 8-12. Rankkoja kokemuksia nuo keskenmenotkin.

Kun tämä raskaus suureksi ihmeeksemme alkoi, ei luotto sen jatkumiseen ollut kovin korkealla. Neuvolaankin soitin hyvin skeptisesti. Arvelin, että keskenmeno ennen ensimmäistä ultraa olisi todennäköisin vaihtoehto. Oli vaikea uskoa, että niin kovia kokeneessa kropassani normaalisti etenevä raskaus olisi edes mahdollinen. Kun päästiin varhaisten viikkojen yli, alkoi pelko istukan irtoamisesta. Istukan irtoamisen riski on normaalisti hyvin pieni, mutta kun se on tapahtunut kerran, niin riski nousee todella merkittävästi. Sitä en tiedä, mitä aika tuolle riskille tekee, mutta uskon sen sitä vähentävän. Raskausviikoilla 16-17 vuosin epämääräistä veristä vuotoa parin viikon ajan. Onneksi huoleni otettiin tosissaan ja pääsin kontrolliin, jossa suureksi helpotuksekseni todettiin istukan olevan oikein hyvässä kunnossa. Ja aivan näin loppumetreillekin asti istukka on ollut siisti ja hyvin toimiva. Syntymässä on lapsi, joka on huomattavasti suurempi kuin aikaisemmat. Liekö syynä juuri tuo hyvä istukka vai se, että aikaisemmissa raskauksissa minulla oli sairas suoli ja päällä suht kova lääkitys Colitis Ulcerosaan. Nytkään suoli ei tosin ole terve — kroonisesta pussiitistani en ole päässyt eroon — ja koko ajan syön sen takia antibioottia. Lääkärit pohtivatkin, että onko tuo antibiootti juuri ”syyllinen” lapsen hyvään kasvuun. Taitaa neljä kiloa pamahtaa rikki näinä päivinä.

Nyt kun raskausviikkoja on 40+2 (tai ainakin 39+3), niin voi todeta, että raskaus on mennyt hyvin kaikkiin odotuksiin nähden. Silti olo tulee olemaan psyykkisesti valtavan huojentunut ja onnellinen, jos tämä vielä saa päättyä elävän lapsen saamiseen rinnalleni. Edelleenkään luotto siihen ei nimittäin ole horjumaton. Ei minulla, ei miehelläni eikä valitettavasti kaikilla lapsillammekaan siitä huolimatta, että ääneen vakuuttelemme, että vauva kyllä syntyy elävänä ja hyvävoimaisena. Mutta jos on kerran menettänyt sen valheellisen koskemattomuuden tunteen, että elämän rajallisuus ei ulotu juuri minuun, niin se poikii sellaisen realistisen suhtautumisen elämään, että varmaa on ainoastaan tämä hetki.

Fyysisestikin tämä raskaus on ollut rankka. Supistukset alkoivat puolivälissä raskautta ja olen ollut pitkään suuri, kömpelö, väsynyt ja raihnainen. Välillä lapsivettä oli runsaasti, mikä teki vatsasta suuren ja pinkeän. Nyt kun vatsa on laskeutunut ja veden määrä tasaantunut, on olo ollut fyysisesti jollain tavoin helpompi. Supistuksia tulee edelleen paljon, kipeitäkin, mutta tuskin on ollut vielä yhtään sellaista synnytykseen johtavaa. Raskaudenaikaisia suolitukoksia pelkäsimme mieheni kanssa paljon. Mutta edellinen tukos on ollut vuosi sitten eli yhtään tukosta ei ole tullut nyt raskauden aikana, todella ihanaa. Voin vain kauhulla kuvitella, mitä olisi suuren vauvamahan ja pahan turvotuksen yhdistelmä! Olen ollut hyvässä hoidossa aina siitä lähtien, kun raskaus eteni niille viikoille, että lapsella on mahdollisuus selvitä hengissä myös kohdun ulkopuolella. Äitipolilla olen käynyt kontrolleissa parin viikon välein, mikä on tuntunut kovin turvalliselta.

Kaikista fyysisistä ja psyykkisistä rasittavuuksista huolimatta tätä raskautta on siivittänyt sellainen epäuskoinen onnellisuuden tunne. Tuntuu, että elämme keskellä suurta satua, jota on vaikea uskoa todeksi, mutta joka kuitenkin on ollut totta. Olen saanut vauvan syntymiseen valmistautumisen myötä tehdä asioita, joiden en enää ollut uskonut kuuluvan minun elämääni. Tämän hetkinen kuopuksemme, tuo 4-vuotias tuleva isosisko, suhtautuu myös asemaansa ja tulevaan pikkuveljensä sellaisella antaumuksella, että olen todella onnellinen, että hän saa tämän kaiken kokea.

Edessä on vielä yksi ponnistus: synnytys. Olen psyykannut itseni siihen, että lopputulos on normaali, ilman komplikaatioita etenevä alatiesynnytys, jonka aikana en tarvitse spinaalipuudutetta. Alatiesynnytys on myös lääkärien harras toive. He eivät missään nimessä haluaisi tämän päätyvän sektioon, koska kukaan ei tiedä, miltä sisälläni näyttää, kun vatsa avataan. Kiinnikkeiden takia esim. suolisto on saattanut kasvaa yhteen kohdun kanssa. Sektioon mennään vatsakirurgin kanssa tai ainakin semmoinen nopeasti paikalle saatavilla. Koska synnytyksen käynnistys lisää sektion todennäköisyyttä, ei synnytystä ole käynnistetty ainakaan vielä siitä huolimatta, että mitä pidemmälle raskaus etenee, sitä suuremmaksi nousee riski istukan irtoamiselle. Itse olen nähnyt mielestäni riittävästi sekä leikkaussalia että heräämöä, ja vatsan alueen leikkauksista toipumisiakin on ollut aivan tarpeeksi yhteen ihmiselämään, joten sektioon ei minunkaan mielestäni mennä kuin vasta viimeisessä hädässä. Tärkeintä on toki se, että synnytyksen jälkeen olisi elävä vauva, jolla on elävä äiti.

Elämä jatkuu

Neljä vuotta sitten olin ollut viikon sairaalassa epämääräisten, kovien vatsaoireiden vuoksi. Sappirakko oli poistettu joitain päiviä aiemmin siellä näkyneiden kivien takia, mutta siitä ei tullut apua kipuihin. Hb oli pudonnut parissa päivässä noin kahdeksaankymmeneen. Sitten mittani tuli täyteen sitä jahkailua ja odottelua — olihan minulla kotona neljä alle kouluikäistä lasta ja koko ajan pumppasin maitoa rinnoistani siinä toivossa, että 7-kuukautisen keskosvauvan imetys saisi vielä jatkua — ja vaadin pikaista pääsyä paksusuolen tähystykseen. Gastroenterologi lupasi varata minulle kiireellisen ajan neljän päivän päähän. Tuota tarjousta en hyväksynyt, vaan vaadin saada alkaa juoda tyhjennyslitkuja samantien, jotta tähystys voitaisiin tehdä heti seuraavana päivänä.

Se seuraava päivä oli juuri tämä päivä neljä vuotta sitten. Aika lailla juuri tällä kellon lyömällä tähystyksessä oltiin päästy siihen vaiheeseen, ettei enää päästy mihinkään. Tähystysputki ei kerta kaikkiaan kulkenut eteenpäin. Suolessa oli epämääräinen, suuri tukos. Lääkäri oli huolestunut siitä, miltä suoli näytti. Hän uskalsi sanoa ääneen sen, että siellä saattaisi olla jopa syöpää. Hän myös sanoi sen, jota en olisi halunnut kuulla: paksusuoli tultaisiin poistamaan ja saisin väliaikaisen ohutsuoliavanteen.

Koepalavastausten mukaan suolessani oli kuitenkin vain graavi dysplasia eli syövän esiaste. Suurimmaksi ahdistuksen aiheeksi nousi avanne. Minulla oli kolme viikkoa aikaa ennen leikkausta sopeutua ajatukseen avanteesta. Se ei kohdallani riittänyt, enkä tiedä olisiko mikään muukaan aika riittänyt. Pelotti ja hirvitti. Luulin koko minuuteni muuttuvan. Sopeutuminen tapahtui vasta, kun avannepussi roikkui alavatsallani. Hyvin nopeasti avanne muuttui vähäpätöiseksi asiaksi, kun sain tietää, että suolistossani oli todella ollut syöpä ja että sitä edelleen löytyi muualta elimistöstäni. Noista mietteistä voi lukea mm. tästä postauksesta.

***

Kolme vuotta sitten oli myös hyvin, hyvin vaikeaa. Sen päivän blogipostauksia on peräti kaksi. Ne voi lukea klikkaamalla täältä ja täältä. Olin tullut sairaalaan neljä päivää aiemmin suht pieneen avanteensulkuoperaatioon, mutta olinkin joutunut keskelle epätoivoa, jolle ei näkynyt loppua. Onneksi en tuona päivänä vielä tiennyt, että joutuisin olemaan keskellä tuota kärsimystä vielä 2,5 viikkoa ja että tuona aikana vatsani avattaisiin vielä kokonaan uudelleen ja joutuisin olemaan kahdesti nenä-mahaletkussa. Onneksi aika armahtaa niin, että ilman näitä blogitekstejä en muistaisi tuosta ajasta läheskään kaikkea.

***

Mutta entäs sitten tänään, juuri tällä hetkellä, tänä vuonna? On uskomatonta lukea noita muutaman vuoden takaisia hetkiä ja ymmärtää, että se olen se sama minä ja se on tämä sama elämä, joka edelleen jatkuu ja on kuitenkin niin erilainen. Tällä hetkellä olen lomalla. Olin töissä koko syksyn. Jaksoin välillä paremmin ja välillä huonommin, mutta jaksoin kuitenkin. Sitten tuli joululoma. Ja sitten alkoi toinen loma: äitiysloma.

Kun viime kesänä, juhannussunnuntaina, raskaustestiin piirtyi suureksi ihmetykseksemme ja hämmennykseksemme kaksi viivaa, en uskonut, että kuitenkaan tulisi tämä hetki, että jään äitiyslomalle. Enhän ollut enää edes uskonut, että tulisi sitä hetkeä, jolloin tarvitsisin raskaustestiä. Kirurgi oli ensimmäisellä tapaamisella neljä vuotta sitten kertonut, että niiden kaikkien suurten leikkausten jälkeen — siinä vaiheessa ei edes tiedetty, että tulossa olisi myös sytostaattihoidot — lasten saanti tulisi olemaan vaikeaa. En usko, että sytostaattimyrkyt varsinaisesti lisäsivät todennäköisyyttä raskautumiselle vaan päinvastoin.

Ja tässä kuitenkin istun hyvin suuren vatsan kanssa tietäen, että jos kaikki menee hyvin, niin viimeistään hiihtoloman kynnyksellä tämä rantapallon kokoinen vatsani on poissa ja sylissäni pidän pientä poikavauvaa. Huomenna alan pestä pieniä vauvanvaatteita. Elämä on ihmeellistä!

Kuolevan kohtaamisesta

Viime syksynä kouluttauduin syöpäyhdistyksemme tukihenkilöksi. Jokainen syöpään sairastunut ja hänen läheisensä voi saada tilanteeseensa vertaistukea. Tukihenkilöä voi kysyä joko syöpäyhdistyksen kautta tai tukihenkilölle voi soittaa suoraan, jos hänen yhteystietonsa löytyvät ko. syöpäyhdistyksen sivuilta. Minulle oli tärkeää ryhtyä tukihenkilöksi, koska haluan mielelläni auttaa muita tällaiseen vaativaan elämäntilanteeseen joutuneita ja koen, että koko oma sairastamiskokemus tuntuu mielekkäämmältä, kun siitä on jollekin myös hyötyä.

Meistä tukihenkilöistä pidetään syöpäyhdistyksessä hyvää huolta. Vuosittain meidät kutsutaan mm. koulutuspäiville. Vuosi sitten olin tuollaisessa koulutuspäivässä yhtenä ”kouluttajana” kertomassa oman tarinani otsikolla Lapsiperheen tukipolku, kun äiti sairastuu syöpään. Olin nimittäin juuri tuolloin käynyt kokemustoimijakurssin ja sillä mandaatilla minua tuohon tilaisuuteen pyydettiin. Oikein antoisa oli tuo kokemus.

Tänä vuonna, noin kuukausi sitten, kokoonnuimme taas ja päällimmäisenä aiheena oli Kuolevan kohtaaminen sekä Mitä kuolemassa tapahtuu. Luennoitsijana oli ikäiseni, eteläsuomalaisen saattohoitokodin johtaja, itsekin syövän lapsena sairastanut Riikka Koivisto. Kylläpä olikin luento! Ja kylläpä tuo henkilö on oikealla alalla! Hänen ajatuksiaan voi lukea ja kuunnella tästä Iltalehden haastattelusta, suosittelen lämpimästi. Ennen kuin Riikka videolla valaisee saattohoitotilannetta, hän kertoo ensin, miten kohdata vakavasti sairastunut läheinen. Se tilanne tulee eteen meille jokaiselle varmasti, joten tuon videon katsominen ei mene hukkaan. Omat kokemukseni siitä, mikä oli parasta minun kohtaamistani silloin kun sairastuin, ovat hyvin samanlaiset kuin Riikan luettelemat asiat.

Koulutuspäivän luento herätti minussa hyvin paljon tunteita. Osin asetuin itse kuolevan osaan; siihen, joka minun piti käydä läpi heti sairastuttuani, jolloin ei vielä tiedetty, miten tässä sairastamisessa tulisi käymään, etenkin kun todennäköisyydet eivät olleet puolellani. Halusin tulla kuoleman kanssa tutuksi, jotta pystyin keskittymään elämiseen. Toisaalta mietin Riikan sanomisia myös sen kautta, että olin juuri menettänyt yhden syöpäsiskoistani, Leenan. Mietin, mitä tein ja sanoin, ja mitä olisi pitänyt tehdä ja sanoa. En varmasti ollut ainoa, jota tuo luento kosketti.

Tunnen itseni äärimmäisen etuoikeutetuksi, että sain olla kuulijana tuolla luennolla. En ole menettänyt ketään isovanhempiani läheisempiä ihmisiä enkä ollut heidänkään kuollessaan tai kuolemaa edeltävinä päivinä läsnä - osin välimatkan, osin nuoruuteni, osin syntymättömyyteni takia. En tiedä käytännössä, millaista on kohdata saattohoidossa oleva ihminen tai että miltä kuolema näyttää ja tuntuu, mutta olen varma siitä, että kun tulee sen aika, että jotain läheistäni hyvästelen, on tuosta luennosta minulle suuri apu. Tieto vähentää epävarmuutta ja pelkoja.

Taas olen saanut kokea, kuinka paljon sairastamiseni on minua rikastuttanut. Ihmeellistä.

Sairaslomalla ei hiihdelty

Meidän seudulla vietettiin viime viikolla hiihtolomaa. Meillä oli valmis laskettelureissusuunnitelma ja sopivia välineitä oli haalittu kaupoista ja nettikirppareilta pitkin talvea. Viikko ennen lähtöä mies sairastui, nousi kuume. Tiistai-iltapäivänä aloin tuntea, että liityn sairastuneiden joukkoon. Ei auttanut sinkki eikä muu, vaan kuume nousi minullekin. Ajattelimme kuitenkin, että onneksi sairastuimme niin hyvissä ajoin, että ehdimme kyllä kuntoon ennen loman alkua. Pelkäsimme vain, että lapset saavat tartunnan. Oljenkortena oli lasten lämpöily pari viikkoa aiemmin; jospa se oli samaa tautia. 

Nyt on hiihtoloma takana ja tiedämme miten se meni: mies tervehtyi ja lapset pysyivät terveinä, mutta minun oloni ei helpottanut. Ei ollut puhettakaan, että jaksaisin lähteä reissuun. Jaoimme lopulta perheen kahtia ja miesväki lähti laskettelemaan. Minä ja tytöt vietimme yksinkertaista kotielämää. Onneksi tuollaisille 3- ja 5-vuotiaille ilot löytyvät pienistä asioista, kuten pitkästä junaradasta pitkin olohuonetta ja kultamitalijuhlien keksitarjoilusta sen jälkeen, kun pihalla käyty hiihtokilpailu 5-vuotiaan ja näkymättömien kilpakumppanien välillä oli päättynyt riemulliseen voittoon. Suuri onni on turvallinen piha, jossa lapset voivat leikkiä ja hiihtää ilman äitiä. Kerran jaksoin käydä ulkoilemassa ja toisen kerran kauppareissulla viikon aikana. Tauti on sitkeää; ei auttanut hiihtoloman hiljaiselo. Tätä kirjoittaessani istun terveyskeskuksessa, jotta pääsisin lääkärille, joka voisi kuunnella keuhkoni. Ei ollut töihin vielä asiaa.

Minun jäämistä kotiin — lähelle omaa sairaalaa — puolsi toinenkin asia: heti hiihtoloman alkajaisiksi oireillut suoleni. Koko lauantaipäivän vatsassa poltti. Iltapäivää kohden polte voimistui ja lisäksi alkoi tulla aaltomaisia, tukokseen viittaavia kipuja. Olo oli niin kaukana normaalista, että koko ajan pohdin päivystykseen lähtöä. Päädyin kuitenkin soittamaan sinne ensin, ja kun kuulin, etten tulisi tapaamaan ketään tuttua lääkäriä, päätin että sinnittelen loppuun asti kotona, siitä huolimatta, että olin todella huolissani. Oletetettavasti kyseessä oli kuitenkin jonkin asteinen tukos siitä huolimatta, että suoli toimi koko ajan jonkin verran. Muutaman tunnin yöunen jälkeen heräsin nimittäin siihen, että pidätyskyky ei toiminut vaan ripuli losahti housuun. Tätä on aiemmin tapahtunut ainoastaan tukoksien jälkeen, jolloin ilmeisesti tukoksen auettua paine suolessa käy yhtäkkiä niin kovaksi, että sulkijalihaksetkin antavat periksi.

Sunnuntaina outo olo vielä hieman jatkui ja tuoreessa muistissa oli vielä myös kaksi viikkoa aiemmin tullut suolitukos. Noissa oli yhteensä niin paljon painolastia, että yhtäkkiä jouduin taas keskelle syöpäpelkoa. Se ei ollut edes mikään pelkkä pelko vaan lähestulkoon varmuus  — ja tämä vain muutama päivä sen jälkeen, kun olin ystävälleni kirjoittanut, että luotan täysin, että syöpä ei enää tule takaisin. Kovinpa hutera oli näköjään se luotto! Sunnuntai-iltana olin varma, että syöpä on levinnyt ja nyt alkaa valmistautuminen kohti kuolemaa. Olin onnellinen, että ct-kuvat oli otettu vain viikkoa aiemmin — ja olin varma, että niissä näkyisi jotain vatsalaukussa. Kovin lähellä pintaa tuo syöpäpeikko näköjään lymyilee, vaikka pinnan alla suurimmaksi osaksi onkin.

Alkuviikosta vatsa kuitenkin rauhoittui. Päivän-pari söin varovaisesti, mutta sitten unohdin sen. Ja unohdin syöpäpelkoni. Vakuutin miehelleni, ettei hän sittenkään ole minua menettämässä, vaikka olin aivan varma asiasta viikonloppuna. Suolistolääkäri soitti sovitusti kontrollipuhelun perjantaina ja huoliini vastauksena hän kertoi jo ennakkoon sen, minkä tulen virallisesti kuulemaan onkologilta ylihuomenna: tuoreissa ct-kuvissa ei näy syöpää. Helpotus! Nyt saan jatkaa kaiken muun kuin hautajaisten suunnittelua.

Olisiko tässä apu?

Käyn edelleen viikottain psykoterapiassa. Viime syksynä mietin, että juttua tuskin riittää kovin pitkään joka viikolle ja käyntejä aletaan varmasti harventaa, mutta sen verran värikästä tämä kuntoutuminen kaikkine vaiheineen ja äkillisine käänteineen on ollut, että ei ole vielä tarvinnut miettiä käyntikertojen harventamista. Tällä viikolla on kuitenkin hiihtolomaa terapiastakin.

Viime viikolla mietimme terapiassa kovasti sitä, mistä saisin enemmän voimia ja jaksamista, kun tuntui, että lähestyn taas uupumista. On hauska huomata, miten sitä saa kiinni omista tuntemuksistaan ja perimmäisistä ajatuksistaan, kun niitä pallottelee toisen ihmisen kanssa, etenkin kun se toinen ihminen on ihmismielen ammattilainen. Olin heti sitä mieltä, että en ole sairasloman tarpeessa töistä. Vaikka töissäkin on uuvuttavia piirteitä, niin enemmän se silti antaa kuin ottaa. Mietin ääneen, että tarvitsisin oikeastaan sairaslomaa kotoa. Vähän hirvitti sanoa tuo asia ääneen, mutta olen pikku hiljaa oppinut, ettei ole ajatuksia, joita ei voisi ääneen sanoa. Olen vähitellen hyväksynyt sen tosiasian, että todellinen minäni on aika kaukana ihanneminästäni, ja vaikka se monesti kirpaiseekin, niin on se myös valtavan helpottavaa. Niin, olin siis ottamassa lomaa lapsista ja kodinhoidosta. Kun asiaa hetken siinä pyöriteltiin, niin tajusin, ettei asian laita kuitenkaan ollut niin. Jaksaisin kyllä niin työn, perheen kuin kodinkin kanssa, kunhan minulla yksinkertaisesti olisi vähän enemmän omaa aikaa.

Kun on luonteeltaan tällainen kummallinen sekoitus introverttiä ja ekstroverttiä, niin täytyisi muistaa ottaa huomioon molemmat puolet. Tarvitsen välillä oman tilan ja hetken. Tarvitsen omia juttuja. Tuo tarve ei täyty sillä, että käyn yhtenä iltana sählyssä (ja sen jälkeisessä naisten saunassa!) ja toisena iltana orkesterissa soittamassa, niin tärkeitä kuin sekä musiikki että liikunta (ja se maailmanparannussauna) minulle ovatkin. Tarvitsen lisäksi aikaa ja rauhaa ajatella, murehtia, haaveilla. Ja eilen sen taas tajusin: tarvitsen mahdollisuuden kirjoittaa blogia, mikä tietysti liittyy vahvasti yhteen noiden ajattelemisen, murehtimisen ja haaveilun kanssa. Tämä blogi on yksi minun jutuistani. Yritän tsempata. Muistuttakaahan, jos taas meinaan unohtaa.

Elämä on taas opettanut - myös kuolemasta

Niin monet blogikirjoituksen raakileet olen kirjoittanut päässäni, mutta en jostain syystä ole saanut otettua itselleni sitä aikaa, jonka blogin päivitys vaatii. Olisi monenmoista kirjoitettavaa. Haluaisin kirjoittaa tuoreista suolitukoksista ja muista ahdistavista tuntemuksista, jotka yhtäkkiä hävittivät varmuuden siitä, että minun osaltani syöpä on jäänyt taakse. Voisin kertoa hyvästä käynnistä suolistolääkärin vastaanotolla tai siitä, kuinka elämä on edelleen väsynyttä ja rankan oloista. Voisin kirjoittaa tämän hetkisestä olotilasta, kun olen oikeasti sairas — ilmaus jota käytin hieman harkitsemattomasti 2,5 vuotta sitten tässä postauksessa ja jolle yhdessä kommentissa sitten hymyiltiin — mikä aiheutti sen kurjan tilanteen, että vain puolet meidän perheestä pääsi toteuttamaan koko perheelle tarkoitetun laskettelureissun näin hiihtoloman kunniaksi.

Mutta ennen kuin osaan kirjoittaa mistään muusta, on kuormasta purettava pois kaikkein päällimmäisin asia: Leena on poissa. En ole tainnut mainita häntä täällä blogissa aiemmin. Tapasin Leenan ensimmäistä kertaa kaksi vuotta sitten kevättalvella syöpäyhdistyksen järjestämässä pienessä jumpparyhmässä. Leena teki heti minuun vaikutuksen valoisuudellaan. Kun esittelimme itsemme, Leena kertoi, että hänen syöpänsä on krooninen. Emme noilla jumppakerroilla päässeet tutustumaan toisiimme sen kummemmin, mutta hän jäi vahvasti mieleeni: voiko syöpäkroonikko tosiaan olla noin elämää pursuava?

Vuosi sitten kouluttauduin kokemustoimijaksi (ja on käsittämätöntä, etten ole itselleni niin tärkeästä asiasta saanut aikaiseksi postausta). Leena oli myös tuolla kurssilla ja löysimme toisemme välittömästi. Tärkeä yhteinen tekijä meidän välillämme oli se, että sairaustaustamme oli sama ja pystyimme sen myötä samaistumaan toisiimme ehkä paremmin kuin muihin kurssilaisiin, mutta myös kemiamme kohtasivat. Kokemustoimijuuden ympärillä tapasimme muutamia kertoja kevään aikana. Kouluttauduimme viime syksynä molemmat myös tukihenkilöiksi, mikä toi meidät jälleen yhteen. Tapasin Leenan vuoden aikana noin seitsemän kertaa. Noiden kertojen välissä seurasin tiivisti Leenan blogia. Leenan elämästä ja hänen blogistaan huokunut elämänilo ja elämänhalu oli erittäin opettavaista. Hän todella eli todeksi sanontaa: ”Yhtenä päivänä meistä jokainen kuolee. Kaikkina muina päivinä me elämme.” 

Tapasin Leenan viimeisen kerran pari päivää ennen joulua käydessäni viemässä hänelle suht pikaisesti joulutervehdyksen. Istuessamme heidän olohuoneessaan minulle tuli vahvasti tunne, että Leenan matka ei olisi enää pitkä. Puheissaan Leena ei antanut tuollaisille aavistuksille mitään aihetta, päin vastoin: Ajatukset olivat tulevaisuudessa ja paremmassa voinnissa. Lopulta Leenan tila heikkeni nopeasti loppuvuodesta ja tammikuun 13. päivä hän nukkui pois. 

Paitsi elämästä, Leena opetti tietämättään minua myös kuolemasta. En tuntenut Leenan perhettä. Tiesin hyvin ylimalkaisesti keitä hänen perheeseensä kuuluu, mutta en tiennyt, tiesivätkö he mitään minusta. Siitä huolimatta tunsin vahvasti, että minun kuuluu käydä surutalossa. Olin aikonut käydä Leenan luona sairaalassa, mutta Leena ennätti kuolla edellisenä päivänä. Niin oli varmasti jostain syystä tarkoitettu, vaikka sitä oli aluksi vaikea hyväksyä. Viisi päivää Leenan kuoleman jälkeen ajoin heidän kotiinsa. Vaikka Leena oli henkeen ja vereen asti kukka- ja puutarhaihminen, niin tunsin, että minulle luontaisin tapa muistaa Leenan läheisimpiä ihmisiä oli viedä mukanani jotain, joka auttaisi yli yhdestä sellaisesta hetkestä, jolloin suru olisi suurempi kuin kyky tehdä ruokaa.

Jännitti. En tiennyt yhtään ketä kohtaisin enkä sitä, mitä sanoisin. Ja mitä sitten kohtasin: valtavan lämpimän vastaanoton. Minut tunnettiin nimeltä ja sain kokea, että käyntiäni arvostettiin. Ennen kaikkea tuo käynti oli tärkeä minulle: minun tuttavuuteeni, ystävyyteni Leenan kanssa sai arvoisensa lopun. Muuten aivan liikaa olisi jäänyt roikkumaan ilmaan. Hautajaisiin menin taas arkaillen, mutta intuitiotani kuunnellen, eikä taaskaan mennyt pieleen. Tunnen itseni etuoikeutetuksi, että sain tuntea Leenan ja sain olla mukana hänen kauniissa siunaus- ja muistotilaisuudessaan.

Rohkaisenkin: lähestykää sairastunutta, lähestykää kuolevaa, lähestykää kuolleen omaisia. Saatte itse paljon enemmän kuin ikinä pystytte itse antamaan. Ja kuitenkaan sitä oman annin vähäisyyttä ei pidä vähätellä; se tuntuu vastapuolesta todennäköisesti paljon suuremmalta kuin sinusta. Aseta itsesi toisen asemaan: Haluaisitko, että sinut sairastuneena tai kuolevana sivuutettaisiin? Haluaisitko, että joutuisit hautaamaan läheisesi yksinäisyydessä, vaikka olisit toivottanut hautajaisiin kaikki tervetulleiksi? Et haluaisi. Ei kukaan muukaan halua. Ei tehdä asioista vaikeita. En minä tiennyt, arvostaisiko Leenan perhe tuntemattoman tekemää ruokaa ja sämpylöitä. Tein vain sen, minkä itse olisin toivonut jonkun tekevän minulle samassa tilanteessa. Loppujen lopuksi yksinkertaista.

Kiitos, Leena, kaikesta mitä opetit.

Väärä hälytys

Kun kirurgista ei ollut vielä tänäänkään kuulunut mitään, ja kuitenkin janosin lisätietoja terveyteni tulevaisuuden suhteen, niin avasin nyt illalla Omakannan sillä ajatuksella, että jos sinne olisi jotain tekstiä tullut. Ja olihan sinne juuri tänään tullut! Jouduin tavaamaan tekstin useampaan kertaan, että todella uskalsin uskoa todeksi sen, mitä sieltä luin. Kyseessä oli gastrokirurgien röntgenpalaveri, jossa oli yksi radiologi paikalla. Ote tekstistä:

[…] kontrolli-MRI-kuvauksessa 26.11. on J-pussin vieressä oleva paise hävinnyt […] Radiologisesti on paise siis hävinnyt, tässä vaiheessa ei tarvetta invasiivisiin toimenpiteisiin, konservatiivinen hoitolinja, potilas voi yrittää jättää antibioottilääkitys pois, pussiitin suhteen jatkohoito sisätauti-gastropoliklinikalla. […] Yliopistosairaalaa ei tarvitse nyt konsultoida koska paise on radiologisesti hävinnyt. […] 

Paisetta ei siis enää olekaan! Tuommoinen radiologinen katoamistemppu oli enemmän kuin toivottavaa, mutta kyllä olen suuren hämmennyksen vallassa. Mikä oli tarkoitus tällä energiat syöneellä väärällä hälytyksellä? Oletan, että reilun viikontakaisella lääkärikäynnilläni kirurgi tulkitsi epähuomiossa vanhempia magneettikuvia tai niiden lausuntoa. Erehdyksiä sattuu enkä ole hänelle mitenkään vihainen tai katkera, mutta kohtuuttoman turhalta tuntuu se ahdistus, jota olen joutunut kokemaan.

Lucian-päivä toi totisesti vähän valoa elämään. Tässä lopen väsyneessä olotilassa se valo ei kuitenkaan kanna kovin pitkälle. Jospa yö toisi siihen avun.