Vuosipäivä nro 2

Tänään on kulunut tasan kaksi vuotta siitä, kun kirurgi saapui potilashuoneeseeni ja lausui kohtalokkaat sanat valitettavasti siinä suolessa oli syöpä. Aika on ihmeellistä: toisaalta tuntuu kuin tuo hetki olisi ollut juuri, toisaalta tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus. Onhan nämä olleet vuodet!

Viimeviikkoinen ct-kuvista luettu vapauttava tuomio syövästä oli oikeasti hieman ehdonalainen. Kolmen kuukauden kuluttua otetaan nimittäin uudet kuvat, koska pikkulantiossa oli nestettä ja ohutsuolen vieressä oli muutama suurentunut imusolmuke. Nimenomaan noista ensimmäinen mietitytti lääkäreitä. Niitä ei siis oltu tulkittu syöpäepäilyksi, maligni suspekti, vaan ainoastaan todettu, että näin on. Silti ne olivat onkologien mielestä asioita, jotka olisi syytä tarkistaa suht pian. Sekä nestekertymä että imusolmukkeiden suurentuminen olivat muutoksia edellisiin kuviin verrattuna. En itse usko, että nuo viittaavat syöpään. Imusolmukkeet kertovat todennäköisesti jatkuvasta tulehduksesta J-pussissani (joka on nyt kyllä taas onneksi oikein hyvin kurissa antibioottien avulla) ja pikkulantion nestekertymäkin voi liittyä J-pussiin. Arvelen tuon nesteen olleen sitä itseään. ;) J-pussi on nimittäin kiinnitettynä pikkulantioon, minkä satuin aivan vastikään lukemaan.

Nuo syövättömät ct-kuvat muuttivat ajatuksiani. Sitä ennen olin vaistomaisesti ja tahtomattanikin ajatellut paljon, millaista on elää uusiutuneen syövän kanssa ja jopa että millaista on valmistautua kuolemaan. Samana aamuna jolloin onkologi oli, mielessäni tapahtui kuitenkin yhtäkkiä muutos: tosi paikan tullen mielikuvitus ei enää riittänytkään siihen, että olisin kyennyt miettimään, miltä tuntuu saada ikäviä uutisia onkologilta. Tuli varmuus siitä, että tulokset olisivat hyviä. Ja niinhän ne olivat. Kun kävelin mieheni kanssa onkologin huoneesta ulos, meistä näkyi varmasti, että emme olleet saaneet huonoja uutisia; sen verran helpottunut olo oli.

Nyt täytyy orientoitua taas elämään. Kun kulman takana odottaa tieto siitä, onko syöpää vai ei, ei elämään voi millään orientoitua. Ei voi orientoitua oikein yhtään mihinkään. Nyt kuitenkin voi. Se ei tapahdu sormia napauttamalla. Siihen ei auta poppaskonstit. On vain alettava elää pikku hiljaa pois sitä väsymystä ja uupumusta, jonka tuollainen raastava odotus toi tullessaan. On opeteltava tuntemaan itsensä uudelleen ja kuunneltava tätä syövänjälkeistä, uutta minää. Tai ehkä se on se sama vanha minä, mutta nyt sitä osaa kuunnella paremmin. Kun on joutunut käymään niin syvällä ja hengenvaarassakin, on paljon asioita, jotka eivät enää ole entisellään. Ja ehkä ihan hyvä niin. Tuntuu, että tästä alkaa mahdollisuus nro 2 tälle elämälle. Voi kun sen osaisin käyttää oikein! Ja voi kun sen jaksaisin ylipäätään ottaa käyttöön!