Kuolevan kohtaamisesta

Viime syksynä kouluttauduin syöpäyhdistyksemme tukihenkilöksi. Jokainen syöpään sairastunut ja hänen läheisensä voi saada tilanteeseensa vertaistukea. Tukihenkilöä voi kysyä joko syöpäyhdistyksen kautta tai tukihenkilölle voi soittaa suoraan, jos hänen yhteystietonsa löytyvät ko. syöpäyhdistyksen sivuilta. Minulle oli tärkeää ryhtyä tukihenkilöksi, koska haluan mielelläni auttaa muita tällaiseen vaativaan elämäntilanteeseen joutuneita ja koen, että koko oma sairastamiskokemus tuntuu mielekkäämmältä, kun siitä on jollekin myös hyötyä.

Meistä tukihenkilöistä pidetään syöpäyhdistyksessä hyvää huolta. Vuosittain meidät kutsutaan mm. koulutuspäiville. Vuosi sitten olin tuollaisessa koulutuspäivässä yhtenä ”kouluttajana” kertomassa oman tarinani otsikolla Lapsiperheen tukipolku, kun äiti sairastuu syöpään. Olin nimittäin juuri tuolloin käynyt kokemustoimijakurssin ja sillä mandaatilla minua tuohon tilaisuuteen pyydettiin. Oikein antoisa oli tuo kokemus.

Tänä vuonna, noin kuukausi sitten, kokoonnuimme taas ja päällimmäisenä aiheena oli Kuolevan kohtaaminen sekä Mitä kuolemassa tapahtuu. Luennoitsijana oli ikäiseni, eteläsuomalaisen saattohoitokodin johtaja, itsekin syövän lapsena sairastanut Riikka Koivisto. Kylläpä olikin luento! Ja kylläpä tuo henkilö on oikealla alalla! Hänen ajatuksiaan voi lukea ja kuunnella tästä Iltalehden haastattelusta, suosittelen lämpimästi. Ennen kuin Riikka videolla valaisee saattohoitotilannetta, hän kertoo ensin, miten kohdata vakavasti sairastunut läheinen. Se tilanne tulee eteen meille jokaiselle varmasti, joten tuon videon katsominen ei mene hukkaan. Omat kokemukseni siitä, mikä oli parasta minun kohtaamistani silloin kun sairastuin, ovat hyvin samanlaiset kuin Riikan luettelemat asiat.

Koulutuspäivän luento herätti minussa hyvin paljon tunteita. Osin asetuin itse kuolevan osaan; siihen, joka minun piti käydä läpi heti sairastuttuani, jolloin ei vielä tiedetty, miten tässä sairastamisessa tulisi käymään, etenkin kun todennäköisyydet eivät olleet puolellani. Halusin tulla kuoleman kanssa tutuksi, jotta pystyin keskittymään elämiseen. Toisaalta mietin Riikan sanomisia myös sen kautta, että olin juuri menettänyt yhden syöpäsiskoistani, Leenan. Mietin, mitä tein ja sanoin, ja mitä olisi pitänyt tehdä ja sanoa. En varmasti ollut ainoa, jota tuo luento kosketti.

Tunnen itseni äärimmäisen etuoikeutetuksi, että sain olla kuulijana tuolla luennolla. En ole menettänyt ketään isovanhempiani läheisempiä ihmisiä enkä ollut heidänkään kuollessaan tai kuolemaa edeltävinä päivinä läsnä - osin välimatkan, osin nuoruuteni, osin syntymättömyyteni takia. En tiedä käytännössä, millaista on kohdata saattohoidossa oleva ihminen tai että miltä kuolema näyttää ja tuntuu, mutta olen varma siitä, että kun tulee sen aika, että jotain läheistäni hyvästelen, on tuosta luennosta minulle suuri apu. Tieto vähentää epävarmuutta ja pelkoja.

Taas olen saanut kokea, kuinka paljon sairastamiseni on minua rikastuttanut. Ihmeellistä.