Syöpä-äitiys tutkimuksen valossa

TYKSissä eli Turun yliopistollisessa keskussairaalassa työskentelee psykoterapeutti Florence Schmitt. Olen saanut tavata tuon hurmaavan, värikkään, suomalaistuneen ranskalaisrouvan ollessamme Turun Meri-Karinassa sopeutumisvalmennuskurssilla toissa kesänä. Erityisen kiinnostavan tästä henkilöstä tekee sen, että hän on myös valtiotieteen tohtori, jonka väitöstutkimus vuodelta 2008 oli nimeltään Lapsiperhe syövän varjossa (Families in the Shadow of Cancer). Hän on siis todellinen tutkimusasiantuntija sillä samalla saralla, jolla minulle on kertynyt kokemusta.

Paitsi että VTT Florence Schmitt tutkii ja luennoi, hän myös tapaa jokaisen Tyksin alueella syöpään sairastuneen ihmisen, jolla on alaikäisiä lapsia. Vihreänä kateudesta suon tuon onnen kaikille heille. Tiedän, että hänestä on sekä psyykkistä että käytännön apua. Hän on henkilö, joka ei titteleitä kumartele — ei omaansa eikä muiden — vaan näkee ihmisten todellisen avuntarpeen ja hänellä on rohkeutta ja kykyä toimia.

Florencen luento kurssillamme oli erittäin mielenkiintoinen, viihdyttävä ja lohduttavakin. Florencella oli niin paljon kokemusta asiasta, että hänen sanaansa todella pystyi luottamaan. Hän vakuutti silloin meille, että lapsemme eivät mitä todennäköisimmin tarvitse ulkopuolista terapiatukea vanhemman sairastamisen takia, vaan me vanhemmat osaamme kyllä tukea heitä. Hän sanoi, että niin kauan kun lapsemme ovat sellaisia ”tavallisia apinoita niin kuin yleensä”, ei ole syytä huoleen. Taisi olla käynyt meillä salakatselureissulla! Hänen viestinsä siis oli, että jos lapsi sulkeutuu ja alkaa käyttäytyä itselleen epänormaalisti, voi ulkopuolinen apu olla tarpeen.

Florence toi myös luennollaan esiin syövän sairastamisen vauvan — jopa syntymättömän vauvan — kanssa, ja muistan edelleen, kuinka se kosketti syvältä. Hän käsitteli myös esimerkin kautta pienen lapsen kiintymyssuhdetta sairaaseen ja sairaalassa olleeseen äitiin. Sekin oli asia, joka mursi kyynelpadot.

Tuolta luennolta ehkä kaikkein merkittävimpänä jäi mieleen Florencen viesti, joka oli myös osa hänen väitöstutkimustaan, että lapsiperheet, joissa toinen vanhemmista sairastaa syöpää, selviävät tilanteesta yllättävän hyvin. Syövän sinänsä ei tarvitse aiheuttaa häiriöitä perheen toimintakykyyn, lasten mielenterveyteen eikä raskaana olevien tai synnyttäneiden äitien ja heidän vauvansa väliseen vuorovaikutukseen. Hyvin helpottavaa tietoa! Mutta sitten Florence Schmitt jatkoi, että noin kolmasosa syöpä-äideistä masentuu, ja lastenpsykiatristen tutkimusten mukaan vanhempien masennuksella on kielteisiä vaikutuksia lasten mielenterveyteen ja yleiseen selviytymiseen sekä perheen toimintakykyyn.

Viime keväänä psykiatri diagnosoi minulle sopeutumishäiriön, joka on vaarassa muuttua masennukseksi. Minä en ole mielenterveysalan ammattilainen, joten en osaa sanoa, missä kohtaa uupumus tai sopeutumishäiriö vaihtuu masennukseksi. Silti aavistan sen, että jos minä en ole ylittänyt tuota rajaa, niin se on ainakin ollut hyvin lähellä eikä se edelleenkään hurjan kaukana ole. Siksi voi olla, että minutkin luokiteltaisiin tuohon masentuneeseen kolmannekseen. Hiukan kirpaisee nähdä tuo edellinen lause itse kirjoitettuna mustana valkoisella. Mutta tosiasioita on turha kiertää. Enhän minä enää syöpäni takia ole sairauslomalla vaan syövän jälkiseurausten, juurikin tuon masennuskummituksen takia. Varmasti jos vatsani ei viime kesänä olisi reagoinut niin voimakkaasti mielialalääkekokeiluun, söisin edelleen jotain mielialaa kohentavia pillereitä. Olisi varmasti helpompikin niin sekä itselleni että perheelleni. Ehkä vuoristoradan aallot olisivat loivempia, ehkä syöksyjä olisi vähemmän. Ehkä kärsivällisyyteni ja yleinen jaksamiseni olisivat parempia. Mutta turha on jossitella. Mennään näillä korteilla, jotka on jaettu.


(Postauksessa on käytetty muistin tueksi hyväksi Florence Schmittin väitöstilaisuuden pressitiedotetta sekä Florence Schmittin kolumnia Duodecim-lehdessä. Artikkeli on lukemisenarvoinen ja se löytyy tästä.)

Syöpä+äitiys+opettajuus

Suomen syöpäpotilaat ry:llä on nettisivusto ja facebook-sivut, ja siellä pyörii blogisarja Terveisiä työelämästä. Sinne haetaan koko ajan uusia kirjoituksia ja minäkin kannoin korteni kekoon. Eilen vappuaattona julkaistu kirjoitukseni Syöpä, äitiys ja opettajuus — haastava yhtälö on luettavissa klikkaamalla tästä.

Kiitos ilon jakamisesta!

Hyvää vappua! Trevlig Valborg! Selaillessani vanhoja postauksia huomasin, että kaksi vuotta sitten teimme vappuaattona saman asian kuin tänään: pystytimme trampoliinin. Tuolloin ilta päättyi päivystykseen kaksivuotiaan kanssa, mutta tänään siltä onneksi säästyimme. Tuo kahden vuoden takainen päivystyskeikkakin päättyi lopulta onnellisesti, koska ”ei ollu te jalka jikkinäinen, ei te ollu menny puhki”, niin kuin potilas itse tuolloin asian kiteytti. :)

On ollut ilahduttavaa, melkein hämmentävääkin, kuinka paljon iloisia myötäelämisiä olen saanut eri sosiaalisten medioiden kautta kerrottuani hyvistä kuvaustuloksista. Tulipa yksi kukkalähetyskin! Vaikka kaikki yhteydenotot lämmittivät ja liikuttivat mieltä, niin niiden kukkien kohdalla kostuivat silmätkin. Erityiskiitos sinne Keski-Eurooppaan! <3 Tunsin, että moni tuntui ymmärtävän, että kyseessä oli meille todella tärkeä hetki. Ja miksei olisi ollut, kun kyse oli kuitenkin ”elämästä ja kuolemasta, om liv och död”, niin kuin eräs syöpätuttavistani sanoi.

Ehkä tärkeintä yksiselitteisen puhtaissa kuvaustuloksissa oli se, että epävarmuus päättyi. Mihinkään varmaan parantumiseen ei realistinen luonteeni toki naivisti usko edelleenkään, sillä tiedän, että on paljon tapauksia, jossa ikävät yllätykset ovat tulleet heti silloin, kun niitä ei enää uskottu tulevan. Silti, kun juuri nyt ei mikään viittaa siihen, että syöpä tekisi paluutaan, on helpompi kuin koskaan aiemmin uskoa ja tuntea parantuneensa syövästä. Vaikka aiemminkaan mikään ei ole vahvasti viitannut syövän uusiutumiseen, on sairauteni vakavuusaste ollut sellainen, että epävarmuus on kuitenkin jäänyt jäytämään noiden ”lähes puhtaiden” kuvien kohdalla. Nyt ei enää jäänyt.

Mielestäni on helpompi elää sairauden kanssa kuin sen epävarmuuden, kun ei tiedä, onko sairas vai terve. Jokainen tietää, että kun on tekemässä jotain päästöstä, tilanne stressaa siihen asti, kunnes päätös on tehty, sillä ennen päätöstä ei voi orientoitua jatkoon, koska ei tiedä, millainen se jatko on. Samankaltaisessa epävarmuudessa minä ja meidän perhe elimme juuri noin 1,5 vuotta, kuitenkin sillä erotuksella, että emme itse pystyneet vaikuttamaan päätöksen tekoon ja kyseessä oli karkeasti sanottuna elämä ja kuolema. En ihmettele yhtään, että elämä on ollut stressaavaa ja uuvuttavaa. En ihmettele myöskään sitä, että välillä on tuntunut siltä, että tulisipa syöpä takaisin, koska silloin ainakin osa epävarmuudesta olisi muuttunut selkeydeksi. Hyvin iloinen olen nyt, että tilanne kuitenkin selkiytyi tähän suuntaan.

En usko hokkuspokkus-temppuihin eikä ihminen ole robotti. Niinpä en usko mihinkään pikaisiin muutoksiin voinnissani puhtaista kuvista huolimatta. Mutta toivon ja uskonkin, että pitkällä tähtäimellä asialla on positiivinen vaikutus myös psyykkeen hyvinvointiin. Ulkoilmalla on sanottu olevan suotuisia seurauksia ihmismielelle. Tänään olen tankannut sitä oikein urakalla; sen verran hieno kevätpäivä oli!

Helpottavia uutisia

Eilinen oli pitkä päivä, mikä totta totisesti tuntui olossakin. Lääkäriaika onkologiselle oli päivän viimeinen, klo 19.50. Ylilääkäri varmasti luki lävitseni, että nyt ei sovi odotella ja puhua säästä, vaan nyt on käytävä suoraan asiaan. Ensin hän kysyi, että kuinka voin, ja kun vastasin, että kovin on väsynyttä, hän vastasi heti, että ainakaan kuvista ei löydy syytä siihen, koska kaikki on kuvissa kunnossa. Kyllä putosi suuri paino heti pois harteilta! Sormeni etsiytyivät vieressäni istuneen mieheni käteen ja helpottuneina puristimme toisiamme. Kyynel nousi silmäkulmaan. Syöpä on poissa!

Käynti oli kaiken kaikkiaan hyvä, ei ainoastaan tulosten osalta. Lääkäri oli todella hyvä. Joskus aiemmin minulle sanottiin, että parin vuoden kuluttua kontrollit siirtyvät kirurgiselle puolelle, mutta nyt tuo lääkäri oli sitä mieltä, että koska minun mahdollinen syövän uusiutuminen ei näy veriarvoissa ja koska lisäksi olen harvinainen syöpäpotilas J-pusseineni, minua ei siirretä minnekään, vaan seuranta tapahtuu edelleen onkologisella. Kylläpä tuntui hyvältä!

Seuraava kontrolli on 4 kuukauden kuluttua. Lääkäri on selvästi vuosien varrella päässyt sisään syöpäpotilaiden ja -kuntoutujien sielunelämään, koska totesi, että puolessa vuodessa jännitys ehtii tulla turhan suureksi. Koska kuvissa ei tosiaan ollut mitään syöpään viittavaa - pikkulantion nestettä ei näkynyt ja todennäköisesti tulehduksen takia suurentuneet  imusolmukkeetkin olivat vähän pienentyneet eikä uusia epämääräisyyksiä ollut ilmaantunut - on seuraava kuvausmuoto vatsan ultraäänitutkimus. Ultrasta saatu säteilymäärä on 1/20 verrattuna ct-kuvauksesta saatuun säteilyyn, minkä johdosta menen kyllä mielellään ultraan, etenkin kun onkologi pitää sitä riittävänä tutkimuksena. Sitten jos ultrassa ilmaantuu jotain kyseenalaista tai röntgenlääkäri kokee, ettei hän näe tarpeeksi hyvin tutkittavaa aluetta, otetaan ct tai PET. Loistosuunnitelma.

Mikään otetuissa verikokeissa ei selitä väsymystäni. Tänään otettiin vielä kilpirauhasarvo ja joitain muita veriarvoja varmuuden vuoksi. Jos vaikka väsymykseen olisi joku hoitomuoto. Toivossa on hyvä elää, että sellainen löytyisi, mutta luulen kyllä että lepo, aika ja psyykkisen rasituksen lasku ovat täsmälääkkeet.

Tässä tämmöinen enemmän tekninen tiedonanto eilisestä. Seuraavassa postauksessa keskityn enemmän tunnelmiin. :)

Kroppa taas skannattu

Niin se aika vierii. Tuntuu, että aivan vasta oli tammikuu ja olin käymässä onkologilla, joka määräsi uuden ct- eli viipalekuvauksen 3 kuukauden päähän. Nyt tuo aika on kulunut. Viime viikon perjantaina kävin skannauttamassa itseni taas. Olen käynyt niin monta kertaa ct-kuvauksessa, että se menee hyvinkin jo rutiinilla. En enää säikähdä varjoaineen aiheuttaman lämmön tuomaa housuunpissaamistunnetta. Tällä kertaa en edes muistanut pahemmin jännittää kanyylin laittoa. Enemmän taisi jännittää tiistaina, kun kävin labrakokeissa. Silti kuvaaminen ja sairaalatoimenpiteeseen meno aina vähän hermostuttaa. Parkkipaikalta röntgeniin kävellessäni tunsin, kuinka pulssini tiheentyi, eikä se johtunut pelkästään huonosta kunnostani.

Tästä kuvauskerrasta jäi muistoksi pieni reikä t-paidassani. Kuvauksessahan täytyy ottaa pois kaikki metallia sisältävät vaatteet kuvausalueelta. Tuollaisessa kokovartaloviipalekuvassa se tarkoittaa sitä, että yläruumiissa ei saa olla metallia ja napillisia/vetoketjullisia housuja vähän lasketaan kuvauspöydällä. Juuri kun kuvaus oli alkamassa, hoitaja huomasi, että päälläni olleessa t-paidassa oli pieni, pyöreä, metallinen merkki helmassa. Paidan pois riisuminen tuossa vaiheessa olisi ollut työlästä, koska olin jo kiinni tippaletkussa. Niinpä pyysin hoitajaa leikkaamaan merkin irti. Tylpillä saksilla sekin tuntui vähän työläältä, mutta lopulta merkki saatiin pois ja kuvaus sai alkaa. Paitaan tuli pieni reikä.

Ensi viikon keskiviikkona saan kuvausvastaukset. Olen suht levollinen asian suhteen. Missään tapauksessa kuvista ei voi löytyä suurta yllätystä, niin kuin viime kuvista pelkäsin löytyvän. Koska tammikuun kuvissa maksa ja keuhkot olivat puhtaat, niissä ei mitenkään voi nyt olla suuria muutoksia. Tosin pienikin muutos on muutos, pienikin läiskä on kohdallani todennäköisesti etäpesäke. Kaksi vuotta sittenhän kävi niin, että tammikuussa ct-kuvissa ei huomattu mitään maksassa, mutta maaliskuun uusintakuvissa sieltä löydettiin etäpesäke. Tuo etäpesäkeläiskä havaittiin sitten olleen jo tammikuun kuvissa, kun sitä osattiin etsiä. Eli eli... Mutta toivotaan, että syöpäpotilaan ct-kuvat syynätään tarkasti. Tuolloin tammikuussa 2016 minullahan ei vielä virallisesti ollut syöpää.

Eniten kuvaustuloksissa jännittää tietenkin ne asiat, joiden takia jouduin uusiin kuviin näinkin nopeasti: pikkulantiossa ollut neste ja muutama suurentunut imusolmuke ohutsuolen liepeillä. Vaikka olen suht levollinen, niin kokonaan jännitys ei ole poissa. Olisi ehkä jopa luonnotonta, jos asia olisi yhdentekevä. Totuus on kuitenkin se, että ensi keskiviikkona kuulen taas, että jatkuuko elämäni tällaisena, lievästi noususuhtaisena jaksamisen suhteen, vai muuttuuko koko perheen elämä kertaheitolla sytostaattihoitojen alkamisen myötä. Mielikuvitukseni ei onneksi riitä uskomaan jälkimmäistä vaihtoehtoa todeksi.

Tukiperhe

Taannoin lupasin jollekin kommentoijalle kertoa tukiperhesysteemistä. Tuosta lupauksesta on jo aikaa, mutta en ole asiaa unohtanut. Se on vain jäänyt. Tai ehkä se on vain odottanut oikeaa hetkeä, joka on nyt.

Tukiperheasia juolahti mieleeni yhtäkkiä kesällä 2016. Olin tuolloin sairastanut noin puoli vuotta. Aika oli rankkaa koko perheelle. Aloin pelätä, että mieheni uupuisi ennemmin tai myöhemmin. Mietin yksin ja hänen kanssaan yhdessä, miten asiaa voisi ennaltaehkäistä. Keksimme kaksi asiaa: mieheni varasi ajan syöpäyhdistyksen psykoterapeutille keskusteluavun saamiseksi ja lähdimme kyselemään, olisiko meidän mahdollista saada lapsillemme tukiperheitä.

Otin yhteyttä lastensuojelun avopalveluihin, missä ainakin meidän kaupungissa ko. asioita hoidetaan. Keskustelin ensin puhelimessa sosiaalityöntekijän kanssa, joka jo puhelimessa näytti vihreää valoa toiveellemme, vaikka ei tietenkään voinut mitään siinä päättää. Hän vei asiaa eteenpäin. Lopulta meillä tuli käymään kaksi sosiaalityöntekijää kartoittamaan perheemme tilannetta. Puhelimessa sain käsityksen, että heillä voisi olla muitakin tukimuotoja tarjolla. Tuo käsitys osoittautui harhaksi. Kyselivät että olimmeko käyttäneet kotipalvelun tarjoamaa apua (olimme!) ja lopulta totesivat, että tulevat puoltamaan meille tukiperheitä. He eivät olleet myöskään päättävä elin vaan heidän tehtävänsä oli haastatella meidät ja kirjoittaa raportti. Päätöksen teki joku toinen. En tiedä oliko tuo joku toinen sama ihminen, joka kävi haastattelemassa tukiperheet, vai oliko hän vielä joku kolmas. Mielestäni tässä sopassa oli hieman liian monta kokkia, mutta pääasia, että lopputulos oli hyvä.

Meille oli alusta asti selvää, että kysyisimme lapsillemme tukiperheet lähipiiristämme. Arvelimme, että olisi helpompi löytää tukiperhe kahdelle kuin neljälle lapselle, ja siksi jaoimme porukkamme kahtia: tytöt yhteen paikkaan ja pojat toiseen. Molemmille kaksikoille löysimme sopivat, ennakkoon tutut tukivanhemmat, jotka myös sosiaalityöntekijä hyväksyi. Meille asiasta ilmoitti meille nimetty sosiaalityöntekijä. Paperisen päätöksen saimme asiasta vasta lähempänä joulua, mutta suullisen päätöksen avulla aloitimme säännölliset tukiperheillat ja -viikonloput jo syyskuussa 2016.

Ensin meille myönnettiin tukipäiviä huhtikuun 2017 loppuun, sitten loppuvuodeksi 2017 ja juuri ennen viime joulua sosiaalityöntekijä teki puhelimessa päätöksen jatkaa sopimuksiamme tämän vuoden loppuun asti. Vaikka alussa byrokratiaa oli paljon, niin sen jälkeen asia on sujunut jouhevasti puhelimitse. Jossain vaiheessa meidän on tarkoitus myös tavata tuo meidän ”oma” sosiaalityöntekijä, mutta ilmeisesti tapauksemme on selkeä emmekä ole priorisointilistan kärjessä, kun tapaamisaikaa ei ole kuulunut.

Tämän vuoden alusta lähtien tytöt vaihtoivat tukiperhettä edellisen tukiperheen elämäntilanteen muututtua. Uusikin tukiperhe löytyi tuttavapiiristämme. Tytöt viihtyvät uudessakin perheessä oikein hyvin, vaikkeivät perhettä oikeastaan ennestään tunteneet. Äitiä jännitti vaihdos varmasti enemmän kuin tyttöjä, vaikka luottavaisella mielellä toki olinkin.

Tukiperheet on siis lastensuojelun ennaltaehkäisevää toimintaa eikä edellytä lastensuojeluilmoitusta. (Vaikka mielestäni meistäkin olisi voinut tehdä ilmoituksen, koska kyllä lapset tarvitsevat suojelua silloin, kun toinen vanhemmista sairastuu vakavasti). Tukimuotona tukiperheet on yhteiskunnalle halpa verrattuna järeämpiin toimiin, saatikka siihen, että kenties kokonaan vältytään vanhempien uupumiselta ja lasten henkiseltä pahoinvoinnilta. Ne ne vasta kalliiksi tulevat. Kaupunki maksaa perheille 40€/päivä/lapsi. En tunne, että olisimme kohtuuttomasti tuhlaamassa kaupungin pennosia.

Meidät tämä järjestely on pitänyt pinnalla. En uskalla edes ajatella, mikä olisi tilanteemme ilman tätä. Monesti myöhemmin, väsyneinä hetkinä olen miettinyt kiitollisena, että onneksi tuolloin kesällä 2016 olin henkisesti sen verran vireessä sytostaattihoidoista huolimatta, että jaksoin viedä läpi alkubyrokratian. Suosittelen tukiperheitä lämpimästi kaikille lapsiperheille, jotka syystä tai toisesta ovat elämässään ahtaalla.

Monenlaista vointia

Aikaa on kulunut sitten viime postauksen. Tämä ei ollut suunniteltu blogitauko. Tauko ei ole ollut millään tavalla järkevä eikä toivottava. Se vain tuli. Olisi mukava kertoa, että tauko johtui siitä, että syöpä ja sen seuraukset ovat jääneet elämässäni taka-alalle. Mutta ei. Tauko on johtunut enemmänkin siitä, että väsymys on ollut liian paljon voitolla enkä ole ehkä jaksanut myöskään kirjoittamalla kohdata kaikkea sitä, mikä on tuntunut hankalalta. On onneksi ollut sitäkin, että elämä on ollut positiivisella tavalla täyttä enkä ole osannut ottaa aikaa kirjoittamiselle.

Fyysinen vointini eli siis suolen toiminta on suurimmaksi osaksi ollut kohtalaisen ok - lähinnä varmasti antibiootin (Ciproxin) ja probiaatin (Vivomixx) ansiosta. Kun tammikuussa J-pussin tähystyksessä määrätty neljän viikon antibioottikuuri loppui, tapasin lääkärin. Koska pussin kunto ei vakuuttanut, antibioottikuuria päätettiin jatkaa, mutta annos kuitenkin puolitettiin. Lääkäri totesi, että minulla vaikuttaa olevan antibioottiriippuvainen, krooninen pussiitti. Syön nyt pari kuukautta antibioottia yhden 500 mg:n tabletin päiväannostuksella ja sitten mietitään, voidaanko antibioottia yrittää tauottaa vai jatkanko sen syömistä. On kuulemma ihmisiä, jotka syövät vuosikausia antibioottia. Sinänsä helpottava tieto, koska se tarkoittaa sitä, että J-pussia ei lähdetä aivan lähitulevaisuudessa purkamaan ainakaan pussiitin takia. Täytyy suhtautua tuohon antibioottiin niin, että se on lääke muiden joukossa.

Jos fyysinen vointini on ollut suurimmaksi osaksi suhteellisen ok, niin tähän hiljaiselon viiteen viikkoon on täytynyt mahtua päiviä, jotka eivät ole olleet ok. Itse asiassa vain kolme päivää edellisestä postauksesta elämääni tuli hyvin synkkä ajanjakso. Sain nimittäin suolitukoksen. Olin todella kipeä vuorokauden. Sitten vihdoin tuli the oksennus. Muutaman kerran aiemminkin vähän yrjöilin, mutta niin kauan kun määrä ei ole järkyttävä, ei oksentamisesta ole tukoksen kannalta mitään hyötyä. Kunnon oksennuksen jälkeen kesti pari tuntia ja sitten suoli alkoi tyhjetä oikeaakin reittiä. Helpotus! Tuohon vuorokauteen ehti mahtua epätoivoisia hetkiä enkä minä ollut ainoa niitä tunteva. Koska suolitukos oireilee aluksi kuin tuloaan tekevä vatsatauti, ei alussa voi tietää kummasta on kyse. Kaikki, jotka olette kokeneet vatsataudin lapsiperheessä, voitte vähän laidasta ymmärtää, minkä luokan ahdistuksen minun tukos aiheuttaa miehessäni, koska hänen lausuntonsa oli, että hän ottaa paljon mieluummin meille kaikille vatsataudin kuin mulle suolitukoksen. Kun mies lähti aamulla viemään lapsia päiväkotiin ja kouluun minun jäädessäni kärvistelemään kipuineni kotiin, oli eskarilainen kysynyt autossa, että onko se taas se syöpä. Sitä samaa kysymystä minäkin mietin mielessäni. Kun oksentamisen ja ripuloinnin jälkeen pieni, aaltoileva kipu jäi vatsaan kahdeksi vuorokaudeksi, olin jo lähes varma siitä, että tukoksen aiheuttaja olisi kasvain. Järkeilin, että koska kipu ei poistu, on tukoksen oltava liukenematon ja mikä muu se silloin olisi kuin syöpäkasvain. Onneksi kivun lopulta lakatessa unohdin nuo epäilykset.

Koska tammikuisissa ct-kuvissa näkyi nestettä pikkulantiossa, sain lähetteen gynekologille. Sairaalamme erinomaista palvelunopeutta ainakin meidän onkologian potilaiden kohdalla ei voi kuin kiitellä. Onkologi laittoi kiireettömän lähetteen gynekologiselle poliklinikalle, mutta jo 17 päivän kuluttua makasin gynekologin britsillä. Kaikki muu vaikutti olevan normaalisti, mutta vasemmalla puolella lantiossa oli noin desin verran nestettä. Gynekologi ei osannut sanoa mitä se on. Joskus tuollainen voi viitata syöpään, mutta sitä ei kuitenkaan nyt epäillä. Jäin seurantaan heillekin, eli he katsovat myös seuraavat ct-kuvat ja kutsuvat mahdollisesti uudelle käynnille. Nesteestä on mahdollista ottaa näyte ohuella neulalla sisäkautta, mutta sitä ei nähty vielä tarpeelliseksi. Sen verran jännittävältä tuo toimenpide kuulostaa - vaikkakin paremmalta kuin se, että näyte otettaisiin vatsanpeitteiden läpi - etten myöskään ollut sellaista vaatimassa ennen kuin lääkäri näkee sen tarpeelliseksi. On erittäin mukavaa ja turvallisen tuntuista aina kun tapaa lääkärin, joka ottaa tosissaan taustani. Sekä tämä gynekologi että vastikään tapaamani hammaslääkäri mahtuivat ilokseni tuohon kategoriaan.

Henkisesti olen jaksanut vaihtelevasti, liian usein huonosti. Hiihtolomalla jaksoimme käydä laskettelureissulla ja se oli meille suuri saavutus. Muuten on ollut paljon harmaata ja väsynyttä. Ilo on käynyt kylässä aina pieniä hetkiä. Juuri ennen suolitukosta tuntui, että elämällä on taas mahdollisuus voittaa ja ehkä jaksaisin mennä töihinkin kevääksi. Tukos vei kuitenkin taas voimani, minkä jälkeen oli itsestään selvää, että ainoa järkevä ratkaisu on olla menemättä töihin. Niin vähäisiä ovat resurssini, että tuskin niillä olisi töitä tehty tai ainakin ne olisivat kuluneet töissä kokonaan. Ja työn on kuitenkin tultava tärkeysjärjestyksessä vasta oman terveyden ja perheen hyvinvoinnin jälkeen. Tässä sitä on ollut taas opettelemista. Onneksi on terapeutti, joka auttaa suhteuttamaan tilannetta ja saamaan pään sisäiset asiat johonkin järjestykseen. Ja onneksi on työterveyslääkäri, joka osaa nähdä kokonaisuuksia. Nyt luon toivoni kevääseen. Pidä kiinni toivosta, Veera!