maanantai 19. syyskuuta 2016

Lyhytnäköistä elämää

Moni on minun kanssani jutellessaan viitannut siihen, että tällainen vakava sairaus laittaa varmasti uusiksi elämän arvoja tai että oppii olemaan hermoilemaan pienistä. Olen miettinyt noita molempia, enkä osaa oikein sanoa, meneekö se noin. Ensimmäinen varmaan riippuu siitä, minkälaiset arvot ovat ennen olleet tärkeitä. Tällainen sairastaminen sopii ehkä keskimääräistä paremmin niihin arvoihin, joita meidän perheessä pidetään tärkeinä. Sairastaminen, elämän epävarmuus, hoitojen siirtyminen voinnin mukaan jne. korostavat hetkessä elämistä ja sitä ajatusta, että "otetaan mitä annetaan". Luulen, että jos on pyrkinyt suunnittelemaan elämäänsä hyvin paljon, on mikä tahansa suuri, yllättävä elämänmuutos huomattavan hankala. Minä olen elänyt jo suht pitkään niin, etten ole voinut kovin pitkälle suunnitella omaa tulevaisuuttani, sillä kun perhesuunnittelun ulkoistaa tuonne Yläkertaan, niin koskaan ei oikein tiedä, mikä elämänvaihe kulman takaa kurkistaa. Minulle tällainen elämä on sopinut hyvin. Vaikka tämä syöpä oli luonnollisesti shokki ja tämän kanssa  on ollut ja tulee olemaan hyvin vaikeita aikoja, niin silti tämä jotenkin solahtaa helpommin osaksi elämän kokonaisuutta kuin luultavasti silloin, jos kaiken elämässään on yrittänyt suunnitella itse.

Mutta kyllä tämä syöpä on opettanutkin. Se on pakottanut elämään jatkuvassa epävarmuudessa ja niin, ettei aina tiedä kovin montaa päivää eteenpäin. Tulevaisuudensuunnitelmia voi olla - tai suunnitelmia ensi viikonlopulle niin kuin meillä tällä hetkellä - mutta kaikesta on oltava valmis luopumaan, jos sitten yhtäkkiä vointi onkin huono. Kun viime viikolla hoitoni siirtyivät hyvin pienellä varoitusajalla tälle viikolle, niin olin positiivisesti hämmästynyt siitä, kuinka nopeasti mukauduin ajatukseen. Tässä asiassa on mielestäni tapahtunut muutosta tämän yhdeksän kuukauden aikana. Täytyy osata elää lyhytnäköisesti. ;)

Osaanko sitten olla hermoilematta pienistä? Kuten esimerkiksi siitä, kun joku tuo vaatteissaan valtavan määrän hiekkaa juuri siivottuun kodinhoitohuoneeseen tai kun iltaralli vaan jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, vaikka hyvinkin olisi jo hammaspesun aika. No en osaa. Mutta silloin en voinut kuin nauraa, kun 3-vuotias neitokainen toi onnellisena minulle (tietenkin juuri siivottuun) olohuoneeseen oman punaisen saappaansa, joka oli piripintaan asti täynnä hiekkaa: "Äiti, tättä on tulle lahja." Mutta kieltämättä kun neiti sitten hetkeä myöhemmin tyhjensi tuon saappaan ulkoportaille, oli kyllä taas hermoilemisen paikka...

Tämä lyhytnäköinen elämä kantaa tällä haavaa huomiseen asti. Käyn aamulla labrassa ja sitten käyn onkologisella juttelemassa, voinko saada keskiviikkona Oxaliplatiinia suoneen, vaikka a) olen edelleen aika kovassa flunssassa ja luultavasti poskiontelotulehduksessa (älkääkä nyt suositelko sitä sarvikuonoa, se on kamala, mutta aion ehkä silti sitä kokeilla huomenna) ja b) jalkapohjissani - etenkin vasemmassa - on jatkuvasti pistelyä ja puutumista eli mielestäni selviä neuropatiaoireita. Neutrofiiliarvo selviää sitten iltapäivällä. Sekin laittaa lusikkansa tähän samaan soppaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ilahdun todella, jos jätät pienenkin viestin. :)