Luoja mun soittamaan loi!

Ma elän, ah, mikä riemu,
mikä riemu  ja soitto nyt suonissa soi,
näin sydän ei koskaan oo sykkinyt,
mikä loisto ja hehku mun täyttää nyt,
ma laulan, ma laulan, ma laulan,
sillä Luoja mun laulamaan loi!


Jo eilen postasin tuosta runosta "Ma elän". Aiheesta on pakko jatkaa vähän. Olin nimittäin tänä iltana soittoharjoituksissa ja tämän kaiken jaksamattomuuden keskellä tunsin siellä, miten "riemu ja soitto nyt suonissa soi". Ehkä riemu on vähän turhan positiivinen sana, mutta tunsin kuitenkin semmoista normaalia elämäniloa. Oli siis oikein terapeuttista. Tuon runonsäkeen loppua muunnellen täytyy varmaan todeta, että Luoja mun soittamaan loi.

Toinen asia, joka on selvästi terapeuttista, on tämä kirjoittaminen. Olen mitä ilmeisemmin ihminen, joka hyötyy siitä, että prosessoi asioita kirjoittamalla. Täytyy yrittää pitää postausväli taas lyhyenä.

Kolmas asia, joka tällä hetkellä oletettavasti auttaa minua jaksamaan paremmin, on se, että 3/4 lapsistamme on tällä hetkellä tukiperheissään ja neljäskin menee huomenna. Nyt on kahtena päivänä mahdollisuus levätä juuri silloin, kun lepoa tarvitsen eikä tarvitse yrittää väkisin nukkua semmoisissa raoissa, jolloin se lasten puolelta on mahdollista.

On vielä neljäskin asia. Nimittäin se, etten ole yrittänytkään jaksaa yksin. Onneksi näiden yhdeksän kuukauden aikana olen oppinut sen, että meidän kuuluu pyytää apua ja että ympärillämme on paljon ihmisiä, jotka auttavat meitä mielellään joko puhtaasta sydämestään tai virkansa puolesta. Se, etten ole tällä viikolla joutunut olemaan yhtään kokonaista päivää yksin lasten kanssa, on ollut pelastus. Ja ne kaikki valmiit ruoat, kiitos niistä! <3

Pitkästä, pitkästä aikaan tänään on tuntunut siltä, että ehkä tästä suosta vielä joskus noustaan.