Syöpäkuntoutuja

Tiistaiaamuna - eli aamuna nro 1 sen jälkeen kun sain kuulla olevani terve - mies kuiskasi minulle ensisanoikseen: "Sulla ei ole syöpää." Siinä sitä on sisäistämistä. Pitää oppia sanomaan että minulla oli syöpä ja että olen terve. Itse asiassa jo koko kevään ja alkukesänkin - kylkikivun pahenemiseen asti - kerroin kysyttäessä, että fyysisesti olen terve mutta psyykkisesti en. Sen verran olen jo tähän asti pakottanut itseni uskomaan syövättömyyteeni. Sillä pakottamista ja uskomista se on. Nyt pakottamista on vähemmän kuin aiemmin ja uskomista enemmän. Nyt on jopa tietoa. Silloin kun ei ole mustaa valkoisella eli tuoreita kuvaustuloksia, ei syöpäkuntoutuja voi koskaan olla varma siitä, etteikö jossain sisällä muhisi jokin syöpäpesäke. Mutta nyt kun minut on skannattu sekä kevättalvella että nyt vastikään näinkin hyvin mitä on, niin täytyy olla kyllä aikamoisia piiloutujia ne sellaiset syöpäsolut, jotka kaikki kuvaukset ovat ohittaneet.

Ajatusten siirtäminen tulevaisuuden suhteen uusille raiteille ei ole mikään taikatemppu, joka tapahtuisi tuosta noin vain. Se vaatii aikaa. Ja vaikka on jo luullut, että jokin tietty ajatusmalli on jo muuttunut toiseksi, niin yhtäkkiä saattaa löytää itsensä niiltä samoilta raiteilta. Juuri tänään kuulin radiosta laulun, joka ehdottomasti kuuluu suosikkihautajaislaulujeni joukkoon, myös omien hautajaisteni toivelistalle. Tuon laulun myötä ajatukseni menivät automaattisesti nimenomaan niihin omiin hautajaisiini. Oletko koskaan kuvitellut omia hautajaisiasi? Surevia läheisiäsi arkun äärellä? Jos olet, niin tiedät ettei sitä kuvittelua voi kuivin silmin tehdä. Onneksi sain palautettua itseni hyvin äkkiä takaisin tähän arkitodellisuuteen, siihen ettei tällä hetkellä ole näköpiirissä, että meidän lapset joutuisivat lapsuusvuosinaan seisomaan äitinsä arkun ääressä.

Kun on ollut hengenvaarassa, mitä vakava sairastuminen myös on, ja on käynyt läpi monet asiat omaan kuolemaan liittyen, on kuolemasta tullut sen verran tuttu, ettei siitä meinaa malttaa päästää irti. Huomaan näin käyneen itselleni. Sen verran monta samankaltaista kokemusta olen kuullut, että tiedän etten ajatuksineni ole uniikki. Mutta ymmärrän, jos näitä ajatuksia on vaikea käsittää sellaisen, jota elämä ei ole kuljettanut tällaiseen tilanteeseen. Toisinaan minun tulee ikävä sitä, ettei tämä sairaus vienytkään minua ihan oikeasti suunnittelemaan omia hautajaisiani. Nyt täytyykin jaksaa jatkaa tätä elämää ja ottaa vastaan sen tuomat ilot, surut ja haasteet. Kaikesta siitä olisin säästynyt, jos olisinkin kuollut. Minulle kuolema olisi ollut helpotus; minun elämäni olisi ollut täydellisen pituinen lyhyempänäkin. Ja kuitenkin koko ajan tiedostan, että sitten on olemassa se toinen puoli: kaikki jäljellejäävät. Mies. Lapset. Vanhemmat. Ennen kaikkea lapset. Kuinka he tarvitsevatkaan vielä minua! Uskon, että he tarvitsevat, siitäkin huolimatta, että kaiken väsymyksen keskellä välillä mietin, että heidän elämänsä olisi helpompaa ilman kärsimätöntä äitiä.

Eräs syöpähoitaja antoi minulle vastikään tittelin: syöpäkuntoutuja. Se on hyvä titteli. Se kertoo, että minulla on ollut syöpä ja että minä en vielä ole kokonainen. Jossain vaiheessa ravistelen tuon tittelin harteiltani, mutta sen aika ei ole vielä. Syöpä on kuitenkin edelleen merkittävä ja tuore osa identiteettiäni ja minun luonteellani olisi petollista itseäni ja muita kohtaan, jos eläisin niin kuin tuota osaa ei olisikaan. Tuntuu, että silloin minuun saattaisi jäädä pysyvä aukko. Nyt toivon, että pikku hiljaa saan kasvaa taas kokonaiseksi; että syövän viemät resurssit palautuvat vähitellen.