tiistai 4. heinäkuuta 2017

Vuodenajat magneetissa

Maaliskuussa tehdyssä PET-tutkimuksessahan tuli ilmi paikallinen syöpäepäily aivan suoliston loppupäässä. J-pussini tähystettiin sitten suhteellisen pikavauhtia ja syöpäepäily poistui. Kirurgi kuitenkin halusi pitää minut tarkemmassa kontrollissa PET-löydöksen takia ja määräsi magneettikuvauksen kolmen kuukauden päähän. Aika vierii käsittämätöntä vauhtia, sillä tuo kolme kuukautta on yhtäkkiä kulunut ja magneettikuvaus tehtiin viime viikon maanantaina.

Olen ollut kerran aiemmin magneettikuvauksessa niskan retkahdusvamman yhteydessä syksyllä 2004. Olin lähes täysin unohtanut, millaista magneettikuvauksessa oleminen on. Muistan tuosta kuvauksesta oikeastaan vain yhden epäoleellisen yksityiskohdan: pukukopissa oli lista musiikeista, mitä kuvauksen aikana oli mahdollista kuunnella. Listassa oli varmasti kymmeniä eri artisteja. Minä löysin listasta yhden mieleisen: "Klassinen musiikki". Ei tarvinnut valita Mozartin ja Bachin väliltä, saatikka että olisin saanut valita eri soittajien väliltä, sai tyytyä siihen, että tulisi kuulemaan klassista musiikkia. Muistaakseni Eine kleine nachtmusik kuului luureista sillä kertaa ja hyvin kelpasi.

Tällä kertaa kuvattiin siis suolistoa. Kuvauksen nimi oli peräsuolen magneettikuvaus. Hieman huolestutti, että tietävätkö he mitä he tekevät, kun kutsuvat tuon nimiseen kuvaukseen peräsuolettoman ihmisen. Ilmaisin huoleni hoitajalle, ja hän vakuutti heidän olevan tietoisia suolistoni erikoisuuksista. Kävi myös ilmi, että kuvissa näkyy koko puutteellinen suolistoni. Hyvä niin.

Riisuin kaikki metallia sisältävät vaatekappaleet ja vaihdoin omat housuni sairaalan reikähousuihin. Housujen pyrstöreikää tarvittiin siksi, että ennen kuvauksen alkua hoitaja sai ruutattua suoleeni jotain kuvaustulosta parantavaa ainetta.

Ennen kuvausta laitettiin myös kanyyli. Se oli koko kuvaussession hermostuttavin asia etukäteen. Edellisenä iltana juuri nukahtamisen kynnyksellä mietin asiaa ja meinasin saada ahdistuskohtauksen. Inhottavaa, että olen ajautunut tuohon pisteeseen, että kanyyli ahdistaa noin paljon. Hoitaja oli kuitenkin äärimmäisen taitava ja kanyyli meni paikoilleen helposti ja kerralla. Ihana saada tuollaisia hyviä kokemuksia. Niitä vaan lisää, niin ehkä kanyylikammo helpottaa.

Hoitaja kysyi, mitä radiokanavaa haluaisin kuunnella. Kysyin, olisiko mahdollista kuulla klassista musiikkia. Oli. Luurit korvilla minut liu'utettiin putkeen. Oli muuten ahdas putki! Tajusin heti, että oli parempi maata silmät kiinni, niin ei ollut tietoinen, kuinka lähellä katto ja seinät olivat. Hirveä jyskytys alkoi. Hetken kuluttua alkoi myös musiikki: Vivaldin Vuodenajat. Hymy nousi kasvoilleni. Kyllä siinä kelpasi maata ja vaipua lähes uneen.

Miksiköhän magneettikuvaus on niin valtavan äänekästä? Jyskytystä, jumpsutusta, tikitystä kuului koko ajan. Ajantaju siinä tietenkin meni, mutta kuvaus kesti yhteensä ehkä hieman yli puoli tuntia. Loppuvaiheessa oli tauko, jonka aikana radiologi kävi katsomassa kuvia ja päättämässä jatkosta. Ennen viimeistä viittä minuuttia suoneen laitettiin varjoainetta.

Kokemus oli positiivinen ja tunnissa olin taas sairaalasta ulkona. Suoleen ruiskutettu aine pysyi hyvin sisällä koko kuvauksen ajan, vaikka pelkäsin sen puskevan väkisin ulos. Ei olisi kuulemma mitään haitannut, vaikka niin olisi käynyt.

Magneettikuvaus oli kirurgin tilaama. En tiedä, saanko kuulla tuloksia kirurgilta, mutta viimeistään kuulen niistä onkologin vastaanotolla vajaan kahden viikon päästä. Odotan puhtaita tuloksia.
Myös eilen tapasin onkologin, mutta se on eri stoori se.

6 kommenttia:

  1. Mä oon ollut kahdesti magneettikuvauksessa. Ekalla kerralla kuvattiin selkää eikä ollut kiva tajuta putkessa, että mulla on jonkin sortin ahtaanpaikankammo. Pidin silmät kiinni ja keskityin vain luureista tulevaan musiikkiin. Tokalla kerralla kuvattiin ranne ja ahdisti etukäteen paljon, oli pakko soittaa kuvauspaikkaankin ja kysyä, missä asennossa mut sinne putkeen tungetaan...Mutta joo se minusta.

    En oo pitkään aikaan lukenut blogiasi erinäisten syiden vuoksi. Nyt viime päivinä oon lukenut paljon tekstejäsi nykyhetkestä taaksepäin. Melkoinen taival on ollut sinulla ja perheelläsi.

    Ja jos saa vanhoja juttuja kommentoida, niin on tosi hienoa, että olette hankkineet lapsille tukiperheet. Mulle oli uutta, että ne voi hankkia itsekin, Jaksatko kertoa, millainen prosessi se oli? Ymmärsin, että byrokraattinen mutta mitä se vaati sinulta käytännössä?

    Puhtaita tuloksia toivoen ja mukavaa kesää jatkoa toivottaen M

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Marjo, kommentistasi ja toivotuksista! Mukavaa kesänjatkoa sinullekin.

      Olen miettinyt, että voisin tehdä erillisen bloggauksen yhteiskunnalta saamistamme tukitoimista ihan sen takia, että jos vaikka joku saisi niistä vinkkiä omiin kriiseihin.

      Poista
  2. Hei,

    Olen aktiivinen blogisi lukija ja kaivannut rehellisiä sekä ihanan avoimia kirjoituksiasi. Olen myötäelänyt tilannettasi välillä hyvin voimakkaastikin. Olet urhea, hieno nainen, vaimo ja äiti. Toivon sinulle kaikkea hyvää, terveyttä ja onnellista elämää perheesi kanssa.

    Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Anna, kauniista kommentistasi!❤️
      Minun pitäisi osata ottaa enemmän aikaa tälle blogille, koska kirjoittaminen on minulle selvästi tärkeä terapiamuoto edelleen ja jotenkin tämä bloggaus on osa tätä koko sairastamisprosessia.

      Poista
  3. Kerro sekin stoori,olet hyvä kertoja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kerron - heti kun ehdin.
      Kommenttisi ilahdutti.:)

      Poista

Ilahdun todella, jos jätät pienenkin viestin. :)