Jumala tietää kipuni

Tämä blogiteksti on ilmestynyt eilen Päivämies-lehden verkkosivuilla. Sen ja monia mielenkiintoisia blogitekstejä pääsee lukemaan mm. tästä linkistä. Tekstini on osin syntynyt tammikuisen sairaalajakson aikana, mutta osa ajatuksista on muhinut päässäni pidemmän aikaa. Päivämies on hengellinen julkaisu ja sen myötä tämän tekstin luonne on hengellisempi kuin tekstini keskimäärin. Sama minä näiden kaikkien tekstien takana kuitenkin on. ;)

Blogiteksti (yhdellä sanalla lisättynä) kuuluu näin:

”Valitettavasti teiltä on löytynyt syöpä.” Pysäyttävät sanat kirurgilta. Tuolla hetkellä epätietoisuus kipujen syistä päättyi, mutta elämääni tuli paljon uutta huolta. Onneksi arki on pitänyt huolen siitä, että vaikean sairaudenkin keskellä olen saanut tuntea paljon iloa ja kokea ihan tavallista elämää. Tosiasia kuitenkin on, että sairastamisen keskellä on joskus tehnyt myös mieli huutaa ulos ahdistuksen tuskaa. Välillä olen epäillyt, että onko Jumala hylännyt minut.

Ensin ahdistusta aiheuttivat kivut ja epätietoisuus niiden syystä, sitten raskas diagnoosi – levinnyt suolistosyöpä. Myöhemmin muutokset kehossa sekä leikkausten jälkeiset ja sytostaattien aiheuttamat pahoinvoinnit ja kivut ovat olleet hyvin vaikeita kestää; onko elämässä todella oltava tällaista kärsimystä? Myös sairauden aiheuttama väsymys ja uupumus ovat koetelleet monin tavoin. Tulevaisuuden ajatteleminen on ollut vaikeaa: paranenko sairaudesta vai alammeko suunnitella hautajaisia? 

"Kyllä Taivaan Isä pitää sinusta huolen", on moni uskonystävä minua lohduttanut. Tuo lausahdus ei vain ole minun korvissani kuulostanut lohdutukselta. Asia vaivasi minua kauan, koska toisaalta itsekin ajattelin aivan samoin, että Taivaan Isä pitää minusta huolen. Toisen sanomana kuulin sen kuitenkin suurin piirtein seuraavanlaisena: "Sinulla ei ole oikeutta tuntea kärsimystä, huolta ja epätoivoa, koska meillä on hyvä Jumala, joka pitää sinusta huolen." Ja kuitenkin olen aivan varmasti ja oikeasti tuntenut kärsimystä, huolta ja epätoivoa! Vihdoin, sairasteltuani lähes vuoden, ymmärsin, mikä tuon huolenpitoviestin sisältö on: Taivaan Isä on kanssani myös kaikkein vaikeimmilla hetkillä. Vielä lohdullisemmalta tuntuu ajatus siitä, että sairaalavuoteeni vierellä on itse Jeesus Kristus, joka on kärsinyt paljon enemmän kuin minä. Hän, jos joku, ymmärtää. Hän painaa kätensä otsalleni ja sanoo olevansa siinä, vaikka minulle tapahtuisi mitä. Hän yrittää valaa uskoa tulevista, paremmista päivistä, mutta ymmärtää, vaikka en sitä kaikkein tuskaisimmalla hetkellä jaksaisi uskoa. Hän ymmärtää, mikä saa minut huutamaan "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit". 

Huonosti nukutun sairaalayön jäljiltä olo on epätoivoinen, kun kivut vain jatkuvat ja kotiinpääsy siirtyy taas. Onneksi mukana on tabletti ja kuulokkeet ja YouTubesta löytyy Siionin lauluja ja virsiä. Yhtäkkiä kuulokkeiden kautta kantautuu rukouksen omaisesti juuri minun ajatukseni seurakansan laulamana: 

Jääthän, Jeesus, luokseni, muu ei riitä turvakseni.Lempeällä kädellä tuskan polte lievitä.Anna valo matkalleni. Huomispäivää tunne en,sinä hoidat myöskin sen. Jääthän, Jeesus, luokseni. (Virsi 480:3) 

Ystävältä tulee viesti eräiden seurojen jälkeen sairaalaan: "Olit vahvasti ajatuksissani, kun seuroissa laulettiin Siionin laulu 100."

Sylissänsä Paimen kantaa pienimmätkin karitsat. 
Hellään helmaansa Hän nostaa väsyneimmät kulkijat.
 
Näen silmissäni lapsuuteni aikaisen pyhäkoulutaulun, jossa Hyvän Paimenen ympärille kerättiin pieniä karitsoja. On turvallista ajatella, että minä olen yksi niistä ja liimaan itseni aivan Jeesuksen syliin.
 
Olen saanut sairaalassa hyvää hoitoa. Kaikkein tuskaisimmilla ja vähävoimaisimmilla hetkillä se on oikein korostunut. Saamme olla kiitollisia tästä suomalaisesta sairaanhoitojärjestelmästä. On ollut myös opettavaista, kun olen ymmärtänyt, että hoitoni laatu on parantunut entisestään, kun olen itse asettunut osaksi omaa hoitotiimiäni lääkärien ja hoitajien seuraksi sen sijaan, että vain passiivisesti kuuntelisin, mitä ammattilaiset sanovat. Jokaisella meillä on tuossa tiimissä oma, tärkeä roolimme. Minä olen oman kehoni asiantuntija.
 
Vielä kiitollisempi kuin sairaanhoitojärjestelmästämme olen kuitenkin siitä, että hetkellisistä synkistä epäilyksen hetkistä huolimatta minulla on saanut säilyä usko Jumalan hyvyyteen läpi usean suuren leikkauksen ja rankkojen syöpähoitojen. Olen lisäksi kokenut, miten läheisemme ja kotisiioni ovat kantaneet minua ja perhettäni koko ajan. Olemme saaneet apua ja olemme myös opetelleet avun pyytämistä. Moni auttaa mielellään, kunhan tietää minkälaista apua tarvitaan. Ei ihmistä ole tarkoitettu elämään yksin.
 
En ole käyttänyt energiaani siihen, että olisin miettinyt sairastamiseni tarkoitusta. Viime suviseuroissa eräs keskustelukumppani muistutti puhuttelevasti, että Jumalahan ei tee virheitä. Vaikka elämä on rankkaa, niin se menee juuri niin kuin on tarkoitettu; se ei ole vahingossa suistunut sivuraiteelle. Jumala tietää elämämme tarkoituksen. Totta on myös se, että niin kuin Jeesus joutui kantamaan oman ristinsä Golgatalle, niin meillä jokaisella on oma ristimme kannettavana. Vaikka minun ristini tuntuu ajoittain todella raskaalta, en ole silti vielä tavannut sitä ihmistä, jonka ristin vaihtaisin omaani. Näin on kuitenkin minulle paras.
 
Vuosi sitten vaikutti jo vähän siltä, että elämäni päivät ovat vähissä ja neljä pientä lastamme jäisivät vääjäämättä aivan liian aikaisin äidittömiksi. Se ei kuitenkaan ollut Taivaan Isän tahto. Nyt vaikuttaa siltä, että pian saan alkaa elää kohti tervettä tulevaisuutta. Yritän jaksaa uskoa siihen, että syöpäni ei uusiudu, ja siihen ennen kaikkea, että jos se uusiutuu, saan voimia asian hyväksymiseen ja vaativiin hoitoihin. Kehossani on asioita, jotka koko loppuelämäni muistuttavat minua tästä rankasta elämänvaiheesta, mutta toivon, että ne samalla muistuttavat minua aina siitä, että kun minulla on voimia ja resursseja, voin käyttää niitä toisten ihmisten auttamiseen ja sillä tavalla jakaa eteenpäin kaikkea sitä hyvää, mitä rankat sairastamisen ajat ovat tuoneet tullessaan.