Sairaslomalla

"Mitä kuuluu", kysytään. Viime päivinä olen vastannut, että "toisaalta huonoa, toisaalta hyvää". Kun on joutunut jäämään sairaslomalle, niin tuntuu, etteivät kuulumiset ihan hyviä voi olla. Toisaalta, kun on nukkunut pahimman väsymyksen pois, kuuluu jo vähän parempaa.

Noin kuukausi sitten aloin ymmärtää, että paikkani ei ole työelämässä, ei ainakaan siinä vaativassa työympäristössä, joka yläkoulu väistämättä on ja jossa opettajan täytyy olla 120-prosenttisesti jatkuvasti läsnä. Luulin, että työtuntimääräni olisi ollut sopivan vähäinen ja että opettaminen ja oppilaiden kanssa käymä vuorovaikutus olisivat toimineet kuntouttavana elementtinä minulle. Mutta ei. Oli toki monia hetkiä, jolloin sytyin työlle ja tuntui, että se antaa enemmän kuin ottaa. Tuollaiset hetket kantoivat aina jonkin aikaa ja niiden avulla jaksoin pari kuukautta. 

Sitten aloin kuitenkin kuunnella sitä pientä ääntä, joka sisälläni yritti huutaa apua. Sitä tunnetta, joka sai minut toivomaan uutta syöpää. Sitä opettajaa, jonka pää meinasi räjähtää, kun olisi pitänyt kyetä pitämään monia lankoja yhtä aikaa käsissä. Sitä äitiä, joka iltaisin väsyneenä räyhäsi kotona, kun muuhun ei enää ylennyt. 

Ensinhän sitä ihminen kuvittelee olevansa korvaamaton ja ajattelee, mitä kaikkia hankaluuksia siitä muille seuraa, jos yksi yhtäkkiä hyppää kelkasta. Kun aikani olin niin kuvitellut, aloin kuvitella myös sitä, mitä minulle käy, jos en hyppää. Se ei ollut kaunis näky. Jokainen voi kuvitella miltä näyttää ja tuntuu, jos talvella liukuu kelkalla täydellä vauhdilla päin seinää. Aika kauan menee, ennen kuin siitä toipuu. Ymmärsin, että on parempi hypätä pois vauhdista.

Luulin, että hyppäsin ajoissa. Luulin, että en tarvitse toipumista, vaan alan heti aktiivisesti kuntouttaa itseäni. Tiedättehän: ulkoilua, liikuntaa, terveellistä syömistä, musiikkia, päiväunia, vähän kodin siivousta hyvin levänneenä ja toisinaan jollekin lapselle kotipäivä. Hah! Mitä oli todellisuus: Elämän vauhti oli ollut niin kova, että kun siitä hyppäsin sivuun, jäi jäljelle niin paljon liike-energiaa, että liuuin vain alaspäin. Ensimmäinen viikko oli epätoivoa, synkkää epätoivoa, lamauttavaa epätoivoa. Tuosta ylläolevasta kuntoutussuunnitelmasta jaksoin poimia päiväunet ja niistäkin tunsin syyllisyyttä, koska en mielestäni ollut niitä ansainnut. Ansainnut, kuvittele, ansainnut sairaslomalla! Mutta sellainen se ihminen on. Vaativa itseään kohtaan. Olisi sitä ensimmäisellä viikolla vähintään vaatehuone pitänyt saada siivottua siinä sivussa!

Onneksi on terapia! Terapeutin avulla olen alkanut hieman laidasta ymmärtää tosiasioita. Sairasloman alun ohjelman kuuluisi olla lepoa, pötköttelyä, olemista, palautumista. Jos ei ole levännyt eikä palautunut, ei voi kuntoutua. Ei ihminen tarvettaan enempää jaksa vötkyillä. Olen kärsimätön luonne, etenkin itseni suhteen. On hirveän rankkaa olla matkalla näin kauan. Pitäisi olla jo perillä, olla terve, jaksaa enemmän. Olisi helpompaa, jos edes tietäisin kuinka kauan tässä kestää - ja jos lakkaisin kuvittelemasta, että kaikkien muiden mielestä minun kuuluisi olla jo terve. Saattaa olla, että ne kaikki muut ovat tasan tarkkaan omia aivosolujani eivätkä keitään muita. Minun on muistutettava itselleni, että tasan vuosi sitten olin viikkoa aiemmin vasta lopettanut viimeisen sytostaattikuurin. Sen jälkeen minut on leikattu kolme kertaa ja suolitukos selvitetty kolme kertaa. Nyt kun näen nuo faktat tuossa kirjoitettuna, en tajua, miksi olen luullut olevani työkuntoinen elokuussa.

Onneksi ymmärsin itsekin, ettei kannatakaan kuvitella, että kahden tai kolmen viikon sairasloma tekisi ihmeitä. Nyt sairaslomaa on takana reilut kaksi viikkoa ja olen lähtökuopissa edelleen. Tämän hetkisellä todistuksella olen poissa työkuvioista jouluun asti. Joululoman kynnyksellä arvioin lääkärin kanssa, aloitanko työt uudestaan tammikuussa. Nyt pelkkä ajatus siitä uuvuttaa. Mutta vielä ei olla siellä. Nyt ollaan tässä ja nyt on lupa levätä.