Terveenoloinen piikitetty

Nyt loppui piikittely! Onhan tätä odotettukin. Ei, kukaan lähimmäisistäni ei ole ryhtynyt erityisen pahansuopaiseksi, vaan itse itseäni olen nyt kolmenkymmenen päivän ajan piikitellyt. Suurten leikkausten jälkeen veritulppien ehkäisyksi täytyy nimittäin pistää Klexane-napapiikkejä. (Niitä ei pistetä kutsumanimestään huolimatta napaan vaan vatsalle - mitä enemmän ihraa, sitä parempi - navan jommallekummalle puolelle.) Tällä kertaa sain huippupitkän kuurin: kolmekymmentä päivää! Äsken pistin niistä viimeisen, jihuu! Joku tarkkaavainen voisi nyt laskea, että olen ollut kotona 32 päivää leikkauksen jälkeen eli miksi vasta tänään pistin 30. piikin? No siitä syystä, että kahtena iltana tässä kuukauden sisällä olen unohtanut. Mutta huomatkaa, VAIN kahtena iltana. Olen erehdyksissäni kertonut joskus miehelleni, miten viitisentoista vuotta sitten suolistolääkitykseni muutettiin otettavaksi kaksi kertaa päivässä entisen kolmen sijaan, koska - lääkärin sanelua lainatakseni - "potilas unohtaa ottaa lääkkeensä". Voi sitä mieheltä saamaani kuittailujen - siis piikittelyn - määrää tässä vuosien aikana!

Nyt kun nuo Klexanetkin loppuivat vihdoin ja viimein, niin tässä arjessa leikkauksesta muistuttaa enää oikeastaan kantorajoitus. Sekin on lieventynyt ja paljon uskallan jo soveltaa erilaisissa tilanteissa (lue: mm. puolitoistavuotiaan pyllynpesusta suoriutumisessa), kun kipu ei ole rajoitteena. Kantorajoituksen laiminlyönnin seurauksena mahdollisesti tuleva tyräongelma ei kuitenkaan ole se, mitä haluan, joten yritän olla edelleen varovainen. Jaksaminen on lähes normaalia, vaikka fyysinen kunto on tietysti edelleen surkea; kohoamaan päin kuitenkin. Avanteen kanssa pärjään, kunhan vaihdan pussin joka aamu. Yhden sortin ylimääräinen riesahan se pussin vaihto on, koska se on tehtävä aina ennen kuin laitan mitään suuhuni, mutta onneksi sitäkin kestää enää 1,5 viikkoa. Tiettyjä intiimipuolen vaivoja toki on, mutta se nyt on lantion alueen leikkauksissa enemmän kuin odotettavaa. Ei niistä sen enempää.

Elämä tuntuu tällä hetkellä ihanan terveeltä. Yritän nauttia täysillä vielä ensi viikon terveistä päivistä ennen seuraavaa - ja tosiaan viimeistäkö!?! - mahalaskua. Ensi viikolla yritän hoitaa asioita, joita leikkauksen jälkeisinä viikkoina en ehkä kykene hoitamaan sen takia, että saatan olla hyvinkin läheisriippuvainen vessasta.