Huomenna tulee tuomio

Huh kun huominen jännittää! Kyllä epävarmuus kuluttaa! Alan olla aika huonossa kunnossa henkisesti. Todella uupunut. Lasten takia on tietenkin pakko elää ja touhuta, ja onneksi se sitten usein palkitseekin ja tulee hetkeksi parempi olo. Ja kyllä muutenkin elämässä on välillä hyviä hetkiä ja piristäviä asioita, jotka saa unohtamaan kaiken synkkyyden ja ahdistavan epävarmuuden. Välillä tosissani mietin, että kuka minä oikein olen ja miten minä oikein voin? Ymmärrän hyvin, että sen, jonka näkee minut vain hyvällä hetkellä, on vaikea uskoa, missä alhossa välillä olen. Toivon todella, että huominen tuomio - olisi se sitten vapauttava tai sytostaatit aloittava - jotenkin ihmeen kaupalla toisi potkua elämääni. Tämä potkuttomuus näkyy vahvasti täällä kotona ja kaoottinen ympäristö lisää entisestään kaaosta päässäni.

Päässäni pyörii valtavasti ajatuksia liittyen siihen, että jos ct-kuvat eivät olekaan puhtaat. Että jos onkin taas syöpä. Että jos taas alkavat sytostaattihoidot. Että jos kohta ei olekaan mitään enää tehtävissä. Että jos tästä alkaakin pitkä, monen yrityksen ja lääkekokeilun jakso, joka väistämättä päättyy jäähyväisiin. Itse asiassa tuota kuolemaa vietin hyvin vähän. Tiedän, että ennen sitä elämään mahtuu todella paljon rankkoja vaiheita, ja ne syövät valtaosan ajatuksistani. Ehkä parempi niin.

Minä en ole meillä ainoa, joka miettii huomista. Mies jännittää yhtä lailla. Olemme luonteiltamme aika realisteja molemmat. Vaikka joku tunne sisällä sanoo, ettei kuvissa ole mitään ja syöpä on ikuisesti takana, kertoo järki hyvin nopeasti sen toisen todellisuuden; sen että toisinkin voi olla. Kun on kerran menettänyt koskemattomuuden tunteen - sen että vakavat sairaudet, tulipalot ja muut vastoinkäymiset eivät saavuta minua - niin sitä tietää, että suuret elämänmullistukset eivät kysy aikaa eikä paikkaa, vaan ne vain tulevat.

Huominen aika onkologille tuli jo viime vuoden puolella. Miehelle selvisi pian sen jälkeen, että hänen täytyy lähteä lyhyeen työreissuun tällä viikolla: joko tiistai-iltana tai keskiviikkoaamuna. Mutkatonta, tabutonta suhtautumistamme syöpävaaran kanssa elämiseen kuvastaa miehen kommentti: ”Ehkä parempi varata liput keskiviikolle, niin ehtii vähän sulatella asiaa, jos tiistaina saadaan kuulla, että on taas syöpä.” Elämä siis tulee tietyiltä osin jatkumaan muuttumattomana, oli syöpää tai ei.

Kaksi vuotta sitten halusin, että sytostaattihoidot alkavat mahdollisimman nopeasti ja niin kävikin. Nyt tuntuu, että ei olisi niin kiire. Vähän täytyisi ensin saada hengitellä ja valmistautua. Sitten ne taas alkaisivat. Alkaisivat, vaikka 1,5 vuotta sitten ajattelin, etten ikinä lähtisi siihen rumbaan uudestaan. Jo silloin kuitenkin tiesin, että tosipaikan suhteen lähtisin kuitenkin. Toivotaan, että se tosipaikka ei ole huomenna.

Toivottavasti saisin unen, niin huominen tulisi nopeammin. Aamupäivä täytyy käyttää vaikka siivoamiseen, niin saan ajatukset pysymään sen verran järjestyksessä, että selviän täysjärkisenä alkuiltapäivään asti. Sosiaalista kanssakäymistä en voi kuvitellakaan. En kestä tällaisella hetkellä ollenkaan yltiöoptimismia tai kevyttä keskustelua. Parempi pysyä vain omassa synkässä moodissa ja alkaa elää sitten taas iltapäivällä.  ;)