Voimat syövä kontrollipeikko

Elämä on taas rankkaa. Entistä rankempaa siitä tekee sen, että sen on tosiaan taas rankkaa. Aina jotenkin naivisti yhden rankan jakson jälkeen kuvittelen, että no niin, nyt on rankkuus selätetty ikuisesti, mutta ah, kuinka väärässä olenkaan. Joka kerta. Totuushan on se, että jokaisen elämään kuuluu hankalammat jaksot tuon tuostakin tai ainakin silloin tällöin. Mutta kun on sairaslomalla ja vielä jatketulla sairaslomalla, sitä toivoisi, että kuntoutuminen olisi sellaista tasaista ylämäkeä. Tai edes tasaista. Tai edes että näitä tällaisia syöksyalamäkiä ei enää tulisi.

On sellainen olo, että haluaisin olla vain peiton alla. Olla ja olla, tunnista toiseen, päivästä toiseen. Nukkua, nukkua, nukkua. Olla vaan kunnes riittäisi. Kävellä välillä putkinäköisenä jääkaapille ja tulla sitten takaisin. Tyydyttää välipalanälkää sillä, että työntäisin käteni peiton ulkopuolella olevaan suklaarasiaan. Mutta kun ei. Aamulla on herättävä laittamaan lapsia koulu- ja päiväkotikuntoon. Iltapäivällä on haettava lapset kotiin ja laitettava ruokaa. Ja pyykkiä on pestävä, ripustettava, viikattava. Ja paljon muuta. Tässä ei vaan voi vajota viikkokausiksi tuonne sänkyyn. Ja ehkä ihan hyvä niin.

Eilen meinasin jättää terapiaankin lähtemättä, koska ei tähän oloon kuitenkaan tule mitään selvyyttä. No kyllähän sen tietää, että yleensä joku selvyys tulee, ja siihen kuitenkin ehkä ihan vähän sitten luotin, koska lähdin. Ja löytyihän se selvyys. Se sama syy, joka on käynyt ahdistamassa ennenkin, mutta jonka olen aiemminkin osannut syylliseksi osoittaa vasta jälkikäteen. Se on se kontrollipeikko.

Aika kova saisi olla, ettei antaisi vaikuttaa psyykkeeseen, kun 1,5 viikon päästä saa taas tietää tulevaisuutensa kohtalon. Tiistaina 30.1. on kontrolliaika onkologille. Siihen saakka kärvistellään. Eihän tässä voi tietää, mihin jamaan juuri nyt asettuisi. Siksi olisi parempi leikkiä kilpikonnaa, olla vaan siellä kuoressaan ja varautua pahimpaan.

Ihan oikeasti toivon tietenkin puhtaita ct-kuvia. Toivon, että siitä aukenisi taas uusi elämä, niin kuin on aiemminkin tapahtunut. Että yhtäkkiä olisi sellainen kuolematon, itse Vahvuus, jota syövän on turha tulla pelottelemaan. Se tunne on katoava, mutta se on aito siinä hetkessä. Voittajafiilis, vaikka omilla ansioilla ei voittoa olekaan saavuttanut.

Jokin pieni osa minua kuitenkin toivoo, että maksassa olisikin läiskiä. Että yhtäkkiä oltaisiin taas siinä tutussa, turvallisessa elämässä, jota rytmittäisivät sytostaatit ja verikokeet. Kalenteri pyyhittäisiin ensin tyhjäksi, jotta sen voisi täyttää uudestaan. Ei tarvitsisi miettiä, olenko kuuden viikon päästä työkuntoinen vai en. Ei olisi tätä epävarmuutta. Ei tarvitsisi enää odottaa eikä enää miettiä, että tuleeko se vai eikö tule. Se olisi siinä.

Ja kuitenkaan en syöpää toivo, en missään nimessä toivo! Enkä edes usko että se sitä taas olisi. Mutta kuitenkaan en voi olla varma.