Toimenpidekammolla taas töitä

Jossain se aina luuraa. Piileksii. Odottaa sopivaa hetkeä ja sitten hyökkää. Syöksyy päälle kuin yleinen syyttäjä juuri niinä yön pimeinä tunteina, jolloin puolustajia on vähän hereillä. Viime aikoina se on tullut vieraaksi aivan liian usein. Se on tullut keskellä yötä, kun uni on jo valmiiksi katkennut vessareissuun. Se on tullut monen väsyneen päivän päätteksi juuri silloin, kun olen luullut saavani vihdoin nukahtaa. Silloin se on tullut ja vienyt unen mennessään. Kuka nyt pelon ja kammon kanssa voi nukkua? Toimenpidekammon. Sitä se on ollut.

Se alkoi hiipiä paikalle sinä samana päivänä, kun olin kertomassa lapsiperheen tukipolusta. Sitä ennen olin jo viikon verran huolestuneena seurannut suoliston huononemista: tihentyneitä vessakäyntejä ja verta ulosteessa. Ensin uskottelin itselleni veren johtuvan peräpukamista. Mutta kun siellä syöpäinfopäivänä vatsan toiminta aktivoitui oikein toden teolla ja verta tuli enemmän, soitin heti sairaalaan. Sain hoitajan kiinni, kun en tyytynyt keskuksen vastaukseen, että juuri silloin ei ollut soittoaika, vaan sanoin, että joku hoitaja on saatava langan päähän. Lopulta sain puhua juuri haluamani henkilön kanssa - jolla ilmeisesti kuitenkin oli juuri silloin soittoaika. Pienen ihmisen ei onneksi tarvitse ymmärtää kaikkia tämän maailman ihmeellisyyksiä. Tuo IBD-hoitaja kuunteli huoleni ja lupasi välittää ne eteenpäin lääkärille. Hetken kuluttua hoitaja soitti takaisin. Lääkäri oli käskenyt nostaa kortisonin takaisin joulukuun tasolle sekä tulemaan J-pussin tähystykseen helmikuun 1. päivä.

Jos olisin voinut aavistaa etukäteen, että soitto saattaisi johtaa tähystykseen, niin tuskin olisin niin rohkeasti soittanut. Olin yhtäkkiä epämiellyttävyyden edessä. Hoitaja kertoi, että voisin tulla hakemaan tyhjennysaineet poliklinikalta ja tiesi kertoa, että sisätautipoliklinikalla, jonne hoitoni on nykyään siis siirretty, ei ole mahdollisuutta ilokaasun käyttöön toimenpiteen aikana. Siitä se toimenpidekammo sitten pikku hiljaa alkoi muistella vanhoja ja kehittyä uudestaan.

Keskiviikkona kävin antamassa verinäytteitä ensiviikkoista CT-kuvausta varten ja samalla reissulla kävin sisätautipoliklinikalla. Ensin pyysin tyhjennysaineet: kaksi purkkia pahanmakuista colonesteril-jauhetta veteen sekoitettavaksi. Onneksi olen ajansaatossa oppinut konstit sen litkun juontiin, joten se ei tule aiheuttamaan ongelmia. Suuri ongelma liittyy tässä ymmärrykseen: kirugisella poliklinikalla ei tarvitse tyhjentää ollenkaan ja sisätautipoliklinikalla täytyy juoda siis kaksi litraa tyhjennysnestettä. Te, jotka joskus olette itseänne joutuneet tyhjentämään, tiedätte, että siinä on vissi ero. En käsitä, miten saman sairaalan sisällä voi olla kaksi noin toisistaan poikkeavaa käytäntöä, koska kyseessä on täsmälleen sama toimenpide.

Purkit saatuani kysyin hoitajalta vielä, että eikö heillä todella ole ilokaasua, ja hoitaja kävi tarkistamassa asian lääkäriltä. ”Ei ole ja lääkärin mukaan sitä ei tarvita”, oli hoitajan vastaus. Meinasin repiä pelihousuni! Tuohtuneena tokaisin hoitajalle, ettei lääkäri voi noin sanoa, koska hän ei ole siinä potilaana tuntemassa kipua. Kysyin sitten, olisiko mahdollista, että minut tähystettäisiin kirurgisella poliklinikalla. Minun järjelleni se oli täysin mahdollinen vaihtoehto, mutta en ollut ollenkaan varma, että tuollainen järjestely sopisi sairaalan tiukkaan byrokratiaan. Ihmetys ja riemastus oli siis suuri, kun hoitaja palasi lääkärin luota uudelta tiedustelumatkaltaan ja sain myöntävän vastauksen. He lupasivat selvittää, millä järjestelyllä ”väärän poliklinikan” toimenpidesalin käyttö onnistuisi.

Parin päivän kuluttua postissa tuli kutsukirje kirurgian poliklinikalle. Kutsukirjeessä mainitaan erikseen, että toimenpide tehdään ilokaasun avustuksella. Otaksun, että toimenpide on nyt ”tilattu” kirurgiselta poliklinikalta eli sen tekee todennäköisesti minulle ennestään tuttu kirurgi. Ilokaasun vaikutuksenalaisena en tiedä toimenpiteestä juuri mitään ja siksi sen tekijällä ei oikeastaan ole mitään väliä.

On ikävää olla vaativa potilas, mutta niin paljon olen sairaalan seinien sisällä jo joutunut kärsimään, että jos on olemassa noin helppo tapa lievittää kärsimystä, niin olisi typerää jättää se käyttämättä. Vielä ikävämpää on se, että toimenpidekammo ei poistunut. Eilen illallakin se tuli, oikein kietoutui ympärilleni ja piti kahlitsevassa otteessaan. Alkaa olla aika univelkainen olo... Lapset ovat onneksi ensi yön tukiperheissään. Jospa saisin viimeistään aamulla nukuttua.