Kaiken tämän väsymyksen keskellä olen iloinnut siitä, että olen jaksanut lähteä käymään ihmisten ilmoilla erilaisissa paikoissa ja tilaisuuksissa. Joskus olen tullut kotiin virkistyneenä, toisinaan kuin maahan lyötynä, melkein entistä väsyneempänä. Mikä tuohon kotiintulofiilikseen sitten vaikuttaa? Ei niinkään paikka, jossa olen käynyt tai ihmiset, joita olen kohdannut, vaan ennen kaikkea se,
miten minut on kohdattu. Jos kukaan ei ole kysynyt minulta, miten voin tai jaksan tai edes ohimennen ole toivottanut jaksamista, vaan on vain oltu ja juteltu kuin elämässäni ei olisi ollenkaan tällaista valtavaa taakkaa, niin kyllä tuntuu yksinäiseltä. Kipeän yksinäiseltä!
Miksi joskus sitten käy niin, ettei kukaan kysy mitään. Olen miettinyt vaihtoehtoja. Tämä blogi on ehkä yksi syyllinen. Unohdin kirjoittaa siitä edellisessä postauksessa, vaikka oli tarkoitus. Jotkut lukevat kuulumiseni tätä kautta eikä heillä ehkä näin ollen ole enää sen jälkeen tarvetta saada tietoja suoraan minulta. Siinä vain unohtuu se, ettei minulle jää mitään jälkeä siitä, kuka täällä on käynyt eikä siinä tapahdu vastavuoroista kommunikointia.
Toinen syy saattaa olla se, että joku pelkää kuulla huonoja kuulumisia. Tai ei ehkä pelkää kuulla niitä mutta pelkää sitä, ettei osaa sanoa siihen mitään viisasta, vaikka eihän mitään viisasta tarvitse sanoa. Pelkästään se riittää, että kysyy ja kuuntelee.
Kolmas syy saattaa olla se, että potentiaalinen kysyjä ajattelee, etten halua että asioista kysellään. Tiedän, että sairauteni alussa, silloin kuin tuleva avanne oli niin iso mörkö, että täytti koko maailman, kerroin monille sen, etten halua että asioistani huudellaan ja puhutaan. Mutta tietääkseni olen tehnyt suht selväksi sen jälkeen, että tabuista on päästy. On lisäksi varmasti totta, että jotkut haluavat olla joskus sairaudestaan "lomalla" eivätkä halua ajatella sitä joka tilaisuudessa, mutta minä en kuulu tuohon joukkoon.
Ja sitten on se syy, että minähän näytän "niin hyvältä". Ei kai minulla mitään hätää enää voi olla. Eipä olisikaan! Juuri kuulin, että on yleistä, että kun syöpädiagnoosista on kulunut vuosi ja hoidot ovat takana, niin psyyke vajoaa. Toivon, että tämä on se minun vajoamiseni niin että helmikuussa saan olla jo toipumistiellä eikä silloin tulee uutta alhoa.
Tämä sairastaminen on kestänyt ihan liian pitkään. Ei pelkästään minun mielestäni vaan oletettavasti myös monen muun mielestä. Mutta ei tästä viheliäisestä taudista selviä helpolla eikä nopeasti! Toivon, että useammin saisin tuntea, etten todellakaan ole yksin. Tiedän, että on paljon ihmisiä, jotka kulkevat mukanani tätä matkaa. Kiitos kaikille teille, jotka aina silloin tällöin muistatte kertoa siitä minulle! <3
Tämä on blogikirjoitus, jota ei ole helppo julkaista, mutta se oli myös pakko saada kirjoitettua ennen kuin uni voi tulla.