On ollut tosi mukava olla kotona. Olen lisäksi kokenut, että minua on kaivattu ja tarvittu. Täällä kotona pitkä poissaoloni on tuntunut konkreettisemmalta kuin minulla siellä sairaalassa. Siellä muun maailman pyöriminen pysähtyy; on vain se oma kurja tai vähitellen paraneva oleminen. Sitten sitä palaa takaisin kotiin tajuamatta, että on tosiaan ollut poissa siitä useamman viikon. Kotijoukot ovat taas eläneet tavallista arkea, josta on puuttunut yksi tärkeä palanen. Nyt meidän palapeli on taas kokonainen. Nämä ensimmäiset päivät meillä asustavat myös tutut, rakkaat taloudenhoitajat, jotka ovat taanneet sen, ettei arki ole vyörynyt päälleni liian vauhdilla. Hiljaiseloahan tämä vielä on, vaikka ihmeen hyvin voinkin.
Viime yö oli rankka. Kolmen aikoihin heräsin polttavaan vatsakipuun ja valvoin sen kanssa usean tunnin. En oikein keksinyt tapaa rauhoittaa vatsaa. Polte oli myös aivan uudenlainen kipu. Luulen, että olin sen itse aiheuttanut ruokavalinnoillani. Ehkäpä hieman äpäkkä omenamehu oli syyllinen. Minulle on vaikeaa, että joudun säätelemään syömisiäni. Toivon, että suoli oppisi pian kaikkiruokaiseksi. Toivottavasti se ei jää ikuiseksi unelmaksi. Huomaan olevani kärsimätön tässä asiassa.
Päivän mittaan polte on hävinnyt. Kipuja tulee ja menee. Mutta yhtään kertaa ei ole tullut tunnetta, ettenkö pärjäisi kotona. Täällä minun paikkani on nyt. Kolmevuotias kyynelehti ennen nukahtamistaan: "Älä äiti mee enää sairaalaan. Mulla tulee niin ikävä." Puhuttiin sitten, että ei äiti nyt ole sinne menossa, mutta kaikkien jotka on tosi sairaita, pitää mennä sairaalaan. Siihen hän vielä lisäsi pyynnön, että jos tulen yöllä kipeäksi, niin lähtisin vasta aamulla sairaalaan. Lupasin, että olen täällä vielä aamullakin. Pikku hiljaa ikävät alkaa purkautua...
Kävimme alkuillasta onkologin vastaanotolla. Syöpähoitoni ovat ohi. Nyt vain seuraillaan, ettei syöpä uusiudu tai leviä. Lääkäri käski olemaan yhteydessä heti, jos on jonkinlaista vaivaa eikä odotella viikkoja. Suolen tukkeuma voi siis aina olla myös uusi syöpäkasvain... Mieheni yritti vastustella, että ei kai syöpäni nyt ohutsuoleen tule, mutta lääkäri pahoitteli, että siitä ei voi mennä takuuseen, kosla imusolmukkeiden kautta syöpä voi levitä melkein minne vain. En kuitenkaan usko, että tuosta tulee korppia olkapäälle. Uskon sen sijaan, että sytostaatit ovat tehneet tehtävänsä ja syöpäni on nyt kuopattu ja haudattu.
Onkologi kirjoitti pyynnöstäni lähetteen psykiatrille, jotta voisin mahdollisesti saada lähetteen Kelan kustantamaan psykoterapiaan. Jos tuollainen mahdollisuus on tarjolla, en jätä sitä käyttämättä. Tiedostan, että mieleni tulee käsittelemään tätä sairastamisen aikaa vielä pitkään. On varmasti eduksi, jos siihen käsittelyyn voi saada ammattiapua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahdun todella, jos jätät pienenkin viestin. :)