maanantai 13. kesäkuuta 2016

Arki jatkuu

Aiemmin mainitsin siitä, että joskus toivoisin voivani laittaa äitiyden hetkeksi naftaliiniin. Tänään, kun viimeinenkin lapsi toipui eilisistä oksenteluistaan (ihme tauti: 5,5 vuorokautta oli viimeisten tapausten välillä!) ja kun nuorimmainen oli kipeä saamiensa rokotteiden takia, niin mietin, että eikö tämmöisen vakavan sairauden keskellä voisi kaikki tällainen "ylimääräinen" jäädä unholaan. Mutta eihän se voi. Eikä se ole ylimääräistä. Se on osa elämää.

Välillä mietin sitäkin, että olisiko tämä sairastaminen helpompaa sinkkuna tai lapsettomana avioparina. Erilaista se olisi, mutta tuskin helpompaa, ei ehkä vaikeampaakaan, en tiedä. Tuntuu, että siinä olisi enemmän aikaa sairastaa. Siinä ei olisi lasten vaatimuksia, ei toisten tarpeiden täyttämistä tai toisten sotkujen siivoamista, ei välillä tiukoilla olevan aviopuolison huomioimista. Olisi aika paljon, mitä ei olisi. Mutta ei olisi asian kääntöpuoltakaan. Ei olisi häntä, joka kulkisi ihan varmasti aina vierellä. Ei olisi niitä pieniä, joille olet se kaikkein tärkein ja - mikä tärkeintä - jotka pitävät huolen siitä, että elämä on suureksi osaksi muutakin kuin syöpää.

Nyt mulla on kivut suhteellisen hyvin hallinnassa ja Tramalin syönti on jo vähentynyt. Viime viikon kuormitus oli sekä minulle että kotimiehelle kova. Siitä ollaan nyt yritetty toipua ja saada taas arki rullaamaan. Ihan yksin ei ole yritettykään selvitä. Monenlainen apu on edelleen tarpeellista ja tervetullutta.

3 kommenttia:

  1. Jospa saisitte taas pätkän 'normaalia' arkea. Ilman kipuja ja ilman oksennuksia ja niiden aiheuttamaa lisätyötä ja -harmia. Ihan kohtuullinen toive mun mielestä..

    Ei ole muuten ollut puhetta ja et oo tainnut siitä täälläkään mainita, että mikä on nyt suunnitelma, milloin hoidot jatkuu?

    Ja edelliseen postaukseen viitaten, mikähän mahtoi olla sen muinoin 1,5 kiloa painaneen typykän paino tänään neuvolassa? Jos et täällä julkaise, niin kerro yyveellä ;).
    Leikkasin viime viikolla ekaa kertaa ruohoa tälle kesälle (on sitä leikattu ennenkin tänä vuonna, mutta miehen toimesta) ja taas muistin sen vuoden takaisen ruohonleikkuun, jonka keskeytti sun puhelu, jossa kerroit, että tulee verta. Muistan tarkkaan sen kohdankin, jossa olin menossa ja sen jälkeen ei ole ruohonleikkuuta ollut, jolloin en E:n syntymän hetkiä ajattelisi. Oli ne piinaavia aikoja ennenkun tuli kuva susta ja vauvasta ja tieto, että kaikki oli tilanteeseen nähden varsin mallillaan. Erityisesti huojensi, että sulla oli niin iloinen ilme kuvassa. Se vakuutti enemmän kun mitkään sanat.

    -K-

    Jk. Tää puhelin on edelleen outo ja en ole oikein oppinut sen tavoille. Viimeisen neuvolakäynnin jälkeen yritin jollekin kirjoittaa vauvan juuri punnittua painoa. Naputtelin 2885g ja uudelleen ja uudelleen automaattinen korjaus muunsi numerot teidän juuri tämän nuorimmaisen tyttären nimeksi ja teki sen muuten nytkin. En ymmärrä tätä yhteyttä, outoa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuntuu siltä, että normaaliarkeen on vaikea päästä juuri nyt.

      Nuorimmainen (koodinimeltään siis 2885g ;)) on saanut seitsemän kiloa painoa lisää elämänsä aikana. Minä muuten melkein yhtä paljon hänen raskautensa lähtöpainosta alkaen, hyvä niin. Edellisen imetyksen piikkiin meni täysin painonlasku silloin. Kuinkahan paljon syöpä oli oikeasti siihen syyllinen kuitenkin? En ollut turhaan huolissani silloin.

      Poista
    2. Vielä sen lisään, että joskus olenkin miettinyt, että toivottavasti mieheni ymmärsi ilmoittaa sullekin hyvin pian silloin synnytyksen jälkeen, että elossa ollaan. Minähän olin ilman puhelinta. Se oli pisimmän tuntuinen heräämövisiitti, mitä mulla on ollut, vaikka sittemmin oon "viihtynyt" heräämössä parikin kertaa hyvinkin kauan aikaa.

      Poista

Ilahdun todella, jos jätät pienenkin viestin. :)