Äitiyden ihmeyttä

Että itse on äiti. Ja että itsellä on äiti. Kumpikin hyvin erityisiä asioita. Eikä kumpikaan itsestäänselvyyksiä. Kaikkia kohdussani kantamiani pieniä en ole saanut syliin asti. Siitäkin kiitollisempi olo on kuopuksesta, jonka sain syliini vaikkakin kovin pienenä. Nämä syöpähoidot saattavat aiheuttaa sen, että meidän pesue ei enää kasva, haikeaa. Mutta on todella kiitollinen olo näistä kaikista neljästä. Ja kovin onnellisia olemme, jos tähän vielä pieniä ihmeitä joskus syntyy.

Kun kolme kuukautta sitten olin kotiutunut sairaalasta syöpädiagnoosin kanssa, en tiennyt vielä juurikaan, kuinka aggressiivisesta syövästä oli kyse; en tiennyt olisinko kenties elämässä viimeisiä kuukausiani. Kävelin täällä kotona ja mietin, menettäisinkö kohta tämän kaiken. Tajusin aika pian, etten minä tarvitse tätä materiaa eikä materia tarvitse minua. Kaikki aikuiset ihmiset selviäisivät kyllä ilman minua. Ikävä varmasti olisi monella, mutta joka ikinen selviäisi. Olin loppujen lopuksi jopa hyvin valmis lähtemään täältä. Mutta sitten ajattelin jäähyväisiä neljän ihmeeni kanssa. Tuskaisia jäähyväisiä. Se synnytti pikku hiljaa taistelutahdon. Kamppailu syöpää vastaan käydään viimeiseen mahdollisuuteen asti.

Viime vuoden toukokuussa näytti hyvin vahvasti siltä, että tämän päivän äitienpäiväkukat omalle äidilleni saisin viedä Hietaniemen hautausmaalle. Näin ei kuitenkaan käynyt, ihmeellistä. Virtuaaliset kukkaset sinulle, elämää täynnä oleva rakas äitini uusine sydäminesi! ❤️